Häpeä.

Oon vältelly täällä tästä asiasta puhumista, koska häpeen tätä. Mut mä oikeesti tarviin apua, että saisin itteeni niskasta kiinni.

En nyt tiiä miten tän vois sanoo jotenki kauniisti nii sanon suoraan: oon läski. Siis ihan oikeesti. Mulla on tosi vaikeeta ollu aina painonhallinnan kanssa, mut nyt se on menny niin pahaks että alkaa ittellä olla oksettava ja vastenmielinen olo. Tunnen koko ajan mun kaksoisleuan. Tunnen kuinka reidet hankaa toisiinsa. Tunnen kuinka levee oon.

Kuitenki kuvittelen vielä mielessäni itteni sellasena ku olin monta kymmentä kiloa sitten. Yäk mikä lause, "monta KYMMENTÄ kiloa sitten".

Mulla on vääristynyt ruumiinkuva. Peilistäki mä nään ihan ok näkösen kuvan, vähän pulskan mut sillee siedettävä. Sitte valokuvista se totuus jotenki aina mulle valkenee. Ihan hirvee läskikasa mä vaan oon.

Nyt mua on alkanu oksettaa mun käsivarret. Ku ne on niin leveet ja hyllyvät. Ja nyt muutaman päivän oon huomannu et mun vyötäröllä on sellaset kohdat jossa mun läskit koskettaa toisia. Yöh. Ja mun kasvot on leventyny kans hirveesti. Tuntuu et joka paikka on pelkkää ihraa. Vanhat vaatteetki on kaikki ihan liian pieniä.

Silti mä vaan syön samalla tavalla ku ennenki. Liikaa.

Mä oon sanonu jo pitkään miehelle tästä mun huonosta olosta mut se ei tykkää ku sanon olevani läski. Hyväähän se tarkottaa, mut mä tarvitsisin jonkin kannusteen jolla mä saisin painoani tippumaan. Toisaalta se on hyvä, ettei se kannuste tuu miehen suusta, koska pienenä mun veljet aina kiusas ja haukku mua läskiyden takia. Siitä mun huono itsevarmuuskin on peräisin. Joka päiväisestä kiusaamisesta ja haukkumisesta ja alentamisesta.

Mut mistä mä sitten löytäisin sen kannusteen? Mä oon aikasemmin käyny salilla vuoden ajan, mut siitäki on jo kymmenisen kiloa. Ja ei se yksin käyminen ollu mun juttu. Ku sillon ei ollu ns. pakko mennä. Nii jätin useesti menemättä.

Ja mä kyl koen, että suurempi ongelma mulle on se syöminen. Oon yrittäny ratkasta sitä, et miks syön vaikkei oo nälkä. Oon päätyny moneen syyhyn:
-koska on sen aterian aika/tapa(esim. ku otan aamupalaks aina kaks leipää, vaikkei olis edes yhtään nälkä. Miks en ota sillon vaan yhtä palaa tai vaikka vaan juotavaa?)
-koska mieskin ottaa ruokaa(välillä meillä on siis eri ruokarytmi mut mun järkevä ratkasu siihen on sitte syödä molempien rytmien mukaan)
-koska on tylsää(esim ku katon telkkarii nii tykkään et on käsillä jotai tekemistä tai on liian tylsää. Se tekeminen voi olla napostelua tai sitte neulomista.)
-koska lautasella on vielä ruokaa/pannuun jäi vaan vähän. Tää kulminoituu vielä siihen, että mä otan ihan liikaa ruokaa lautaselle jo aluks. Omille lapsille en ikinä tuu pakottaa syömään lautasta tyhjäks, koska mulla on siitä poisoppimisen kanssa ihan liikaa vaikeuksia.
-en tunne nälkää. Siis suureks osaks sen takia ku syön niin usein, mutta tää on silti ihan totta. Mä voin olla syömättä vaikka koko päivän enkä siltikää välttämättä koe nälkää. En kyl ikinä oo syömättä koko päivää, koska mulla iskee se tylsyys.

Asia, mikä tätä vielä pahentaa, on se, että mun mieli ettii kokoajan sellasia quick fixejä. Kaikkia niitä yhdistää just toi, että jätän syömättä. Ja mä tiedän, ettei se oo oikee tapa. Mut se tuntuu siltä ainoolta vaihtoehdolta.

Vituttaa ku mies saa syödä mitä vaan ja on silti aina toi 70kg adonis. Elämä ei oo nyt yhtään reilu.

Ketä tulisi rakastaa eniten maailmassa?

Miks rakkauden kohteet muuttuu?
Miks rakkaus vähenee?

Miks rakkaus toista kohtaan tuntuu pakolliselta, pakotetulta, käsketyltä, määrätyltä, tylsältä?
Miks rakkaus toista kohtaan tuntuu välttämättömältä, järjettömältä, kulumattomalta?

Miks rakkauden määrä eri ihmisiä kohtaan ei ole vakio?
Molemmat ovat tärkeitä, mut se rakkaus toista kohtaan on nuppineulan pää  ja toista kohtaan on miljoona avaruutta. Entä jos avaruus lakkaa olemasta?
Riittääkö sillon ne nuppineulan päät?

Onnellisuus.

Jos ihminen on masentunut, se ei tarkota sitä, ettei olis niitä hetkiä, jolloin nauraa ja on ilonen. Kaikilla on hyviä hetkiä. Hetkiä, jolloin kaikki on kunnossa eikä muista murheita.

Onnellisuuskaan ei tarkota tarkoita sitä, että tuntisi itsensä joka hetki iloiseksi. Voi olla ihan paska päivä, mutta olla silti onnellinen. Onnea voi tuntea huononakin hetkenä.

Onnellisuus tarkoittaa sitä... kirkkautta ja selvyyttä aivoissa. Sitä valoa ja loistoa. Niitä sinisiä, vihreitä, valkosia ja kaiken maailman värisiä kierteitä. Kirkkautta. Se on sellanen eden kaltanen. Se liplattaa. Sitä pientä kutinaa ja kimaltelua takaraivossa. Sitä huojennusta. Tyytyväisyyttä.

Mutta kaikkein tärkeintä oman onnellisuuden kannalta on se, että itse huomaa olevansa onnellinen.

Mä huomaan olevani onnellinen, kun haaveilen tulevasta. Ehkä jonain päivänä meillä sitten on yhteinen lapsi.

Muistan, että se opetti mut neulomaan, kun olin 6.

Se sano, että mä voisin tehä vaikka pipon langasta, joka oltiin saatu mun kaverin äitiltä. Se oli turkoosi ja siinä oli kimalletta mukana. Sitä oli monta kerää.

Se teki mulle silmukat ja näytti sitten miten oikeeta silmukkaa neulotaan.

Mä neuloin innoissani monta riviä, ku se istu vieressä ja neulo niitä kuvioneulepaitoja, joita se neulo myyntiin.

Sitte huomasin, että siinä mun alottamassa pipossa on aivan liikaa silmukoita ja se ei enää jaksanu korjata sitä mulle. Lopetin neulomisen siihen, vaikka olisin halunnu jatkaa. Se ei koskaan jaksanu korjata sitä.

Tunnustus x2

"Tämän tunnustuksen tarkoitus on saada huomiota suhteellisen uusille blogeille, joilla on alle 200 lukijaa.

Tässä säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin."


Kiitän ja kumarran Vanilla ja Maria! Oon niin pihalla, että ketkä tän on jo saanu moneen kertaan, että en taida kellekkään jaella etiäppäin. Vaikka tuleekin huono omatunto;)

Oon niin kyllästyny ajattelemaan tätä asiaa.

Kyllästynyt suremaan ja murehtimaan tätä. Miks tää ei vaan jo helpota.

Tapaninpäivänä näin veljenpoikaa. Se on melkeen 2. Sen näkeminen oli kivuliasta. Se sano:"Tittis!" ja joi kotikaljaa.

Muistan, että

sen kanssa oli kiva värittää värityskirjaa. Sen väritysjälki oli niin kauniin tasasta ja se pysy viivojen sisäpuolella. Oltiin olkkarin lattialla ja telkkarista tuli samalla Nanny.

Mut se ei olis halunnu värittää mun kanssa.