On helpottanut se, että mies vihdoin kuunteli, kun kerroin, etten jaksa enää.

Mutta silti tuntuu tosi pahalta, kun se vähättelee mun tuntemuksia.

Eilen käveltiin parkkipaikalla autoa kohti ja sanoin, etten taida jaksaa kävellä sinne asti ja ehdotin, että pidetään tauko. Se sano, että nyt mun pitäis lopettaa toi ylireagointi.

Mutta kun mä en ylireagoinut. Se tuntemus oli tosi. Sillä hetkellä tuntui, että maailma pienenee järkyttävällä vauhdilla ja kaikki se massa tunkeutuu mun kalloon. Tuntui siltä, että pyörryn, jos otan enää yhdenkin askeleen. Tuntui siltä, että hengittämisellä ei ole mitään merkitystä.

Sanoinki miehelle siinä tilanteessa, että sen pitää lopettaa tollanen käytös. Mä tuin ja ymmärsin sitä sillon, kun sillä oli huono olla. Nyt sen pitää yrittää ymmärtää mun oloa.

Ps. Miten kauheelta voikaan tuntua olla ihmisten seurassa? Kaikkeen joutuu kiinnittää niin paljon huomiota. Hengittäminen. Pystyssä pysyminen. Kuuntelu. Vastaaminen. Itkemättä oleminen.

Se kun...

Kun et jaksa avata ulko-ovea, koska joutuisit nostamaan käden ja avaamaan taskun vetoketjun, jotta saisit avaimet.

Kun keräät ulko-oven takana voimia, nostaaksesi käden ovikellolle.

Kun alat itkeä loputtomalta tuntuvaa itkua hävitettyäsi silmälasien puhdistusliinan. Joka kuitenkin oli siellä mistä sitä etsitkin.

Kun kilometrinkin kävely tuntuu niin ylitsepääsemättömän pitkältä matkalta. Ja joudut menemään sen autolla.

Kun menet pieneen nurkkaukseen kyykkyyn, jotta saisit itkeä ilman, että mies huomaa.

Kun et voi tunnilla keskittyä opetukseen, koska et ymmärrä kirjaimia. Saati puhetta.

Kun saat tunnilla ahdistuskohtauksen kaiken hälinän takia.

Kun et voi kaupassa tehdä ostoksia, koska ihmisten paljous vie kaiken huomion.

Kun tulet kotiin, huomaat, että mies on laittanut jo viikkaamasi puhtaat pyykit takaisin narulle, itket puoli tuntia putkeen.

Kun tajuat esittäneesi jaksavaa pitkän aikaa. Kun tajuat, että nyt ei enää pysty.

Kun haluaisit vain mennä hiljaiseen, tyhjään huoneeseen makaamaan lattialle ja tuijottaa kattoa. Ja olla ajattelematta. Viettää siellä viikon.

Burnout ja sairasloma.

Sellainen tarina kerrottavana.

Olis taas kohta ovulaation aika.

Jotenki tuntuu siltä, että mies kohta muuttaa mielensä. Se puhuu tästä niin avoimesti. Niin iloisesti. Niin paljon.

Sen silmät antaa ymmärtää niin.

Tältä musta tuntuu.

Mutta silti pelottaa niin perkeleesti, että se perääntyy. Taas.

Myöntäminen

Oon ruvennut tekemään lenkkejä. Niistä tulee hyvä olo. Voi purkaa kaiken sen turhautumisen lapsettomuudesta ulkoilman hengittämiseen. Tai eihän se kaikkea korjaa mutta helpottaa kutenkin.

Eilen olin kaverin kanssa iltalenkillä. Se sitten kysy ihan suoraan että ollaanko me ajateltu lapsia. Ekana meinas tulla se normaali vastaus, mutta päätin kuitenkin vastata totuudenmukaisesti. Se ei ole musta kiinni. Sen myöntäminen jollekki toiselle helpotti kummasti.

Kunpa vaan joskus se kipukin helpottais.