ANTEEKSI, tää blogi on jääny selkeesti. Pitäis keksii joku uus näkökulma mistä vois vääntää jotain sanottavaa. Pitäis keksii edes jotain mistä innostuisin.

Kosintoja

Miks mulla ei ollu tälleen?

On kyllä niin romanttinen mies :)

HEH.

Meillä oli vuosipäivä kolmepäivää sitten. Ollaan nyt oltu jo 6 vuotta yhdessä. Ei me sitä mitenkää juhlittu. Ei kuulu meijän styleen. Ei taidettu ees JUU-NOU. ;)

Ps. Taas monta päivää myöhäss. Jännä miten mulla tää sekoilu on alkanu vasta vuosi pillereitten lopettamisen jälkeen. Perskuta.

Tunnustus

Sain tän tunnustuksen Lilylta. Omituista ajatella, että joku oikeesti lukee tätä joskus, vaikka pidän tätä vaan selventääkseni omia ajatuksia :)

Ja pitää antaa eteenpäin kolmelle, jolla on alle 200 lukijaa mut en jaksa ku kaikki on kuitenki jo saanu tän nii laitan sitten vaan kevennyksen jonka just löysin.

Kuva täältä.

Synnytyssairaala

Oon koulussa tutustunut yhteen naiseen, jolla on 1-vuotias lapsi. Se nainen eilen kerto sen odotuksesta ja synnytyksestä ja se kertomus järkytti mua aika paljon.

Sillä oli vaara ennenaikasesta synnytyksestä, joten se joutu olee jo odotusaikana kolme viikkoo sairaalassa ja syömään niitä estolääkkeitä. Ne lääkkeet onneks autto ja siitä lapsesta tuli sitten ihan täysaikainen.

Sillä oli tosi vaikee synnytys. Sen synnytys kesti yli kaks päivää ja se sano, ettei epiduraali auttanut hänellä kipuihin. Ponnistusvaiheessa sen naisen sydän pysähty. Myös sen lapsen sydänäänet hidastu. Se kätilö oli tosi epäammattimainen, koska se oli kuulemma siinä vaiheessa mennyt ihan lukkoon, eikä se ollut tehnyt muuta kun seissyt vieressä ja tuijottanut. Onneks sen naisen oma äiti oli mukana synnytyksessä ja se on koulutukseltaan sairaanhoitaja. Se äiti oli sitten alkanut elvyttää sitä omaa tytärtään siinä pöydällä, kun vauva oli otettu pois imukupilla. Siihen oli myös tullut auttamaan lastenlääkäri.

Se lapsi selvis siitä synnytyksestä. Sille ei ees tullut mitään vaurioita siitä. Onneks :) Ne joutu olee sairaalassa vielä viikon sen naisen sydämenpysähdyksen ja sen lapsen keltaisuuden takia.

Ongelman tossa synnytyksessä aiheutti se, että sillä naisella ei ollu tehty synnytystapa-arviointia, jossa olis selvinny, että se vauva on liian iso mahtumaan sen naisen lantioista. Ja toinen ongelma oli se kätilö, joka ei ollut huomannut, että sen naisen sydänäänet hidastuu. Nyt ainakin tiedän, että jos itte tässä kaupungissa asun sillon, ku on synnytyksen aika, niin meen toiseen kaupunkiin synnyttämään, jos se on mahdollista.


Hän oli kyllä onnekas nainen.

Koulussa tänään. Paljon tehtävää!

Pakko kai se on välillä kirjottaa :D mut paljon opiskeltavaa jo kolmen päivän jälkeen. Oon kyllä tähän mennessä ollut tyytyväinen tähän mun valintaan vaihtaa alaa ihan toiseen. Tässä on paljon paremmat mahdollisuudet saada jopa työ ja turvallinen tulevaisuus!

Mitä on kutsumus johonkin?

Eikö se ole sitä, että teette työnne tyydyttääksenne omaa ylevää käsitystänne

siitä, mikä on oikein,

parasta,

eikä ilmijoutumisen pelosta, jos ette niin tee?

– Hoitajan tehtäviin ei kuulu askarrella kenkien

enempää kuin taltan ja marmorinkaan parissa

vaan ihmisolentojen,

ja ellei hän omaksi tyydytyksekseen huolehdi potilaistaan,

eivät mitkään käskyt voi tehdä häntä kykeneväksi siihen.

(Nightingale)

End of summer.

Kesäloma loppu toissapäivänä. Rankkaa olla taas töissä :D Oon kyl ylpee ittestäni ku sain lomalla paljon aikaseks ja jäioikeen sellanen into päälle. Mä pesin sellasella koneella kaikki lattiat ihan kunnolla puhaaks ja vahasin ne. Ihanan kiiltävät ja puhtaat lattiat nyt! Mattoja ei kyl oo viel muualla ku makkarissa, koska koiralla on karvanlähtö. Voi sitä karvan määrää! Vaikka päivittäin moppaan ne4 karvat pois lattioilta nii silti siitä päivän satsista sais tehtyy villapaidan.

Mutta asiaan: asia ei ole edennyt. Me kyl yks päivä puhuttiinehkäsystä tän uutisen innottamana ja sanoin vitsilläni että olis parempi ilman kortsua etten masentuis. Ja seki lopuks sano, että olis kivempi ilman. Vastasin, että siitä vaan, kuka estää? Mutta ei.

Tää asia ei vaivaa mua kyl niin paljoo ku joinain toisina hetkinä. Mutta silti. Tästä asiasta me ei voida puhuu. Tää on ku joku iso...jumppapalloo meidän välissä. Sitä ei vaan saa otetta. Niin että voisin unohtaa. Tai ainaki jatkaa.

Jotenki musta tuntuu, että jos haluaisin, mä pystyisin muuttaa sen mielen. Mä vaan osaan käsitellä sitä (ei se silti tossun alla elä, välillä pistää liikaa vastaan asioissa ;) ). Jos mä kertoisin näistä kaikista ajatuksista se ehkä heltyiski. Se ehkä suostuiski. Mutta se tuntuis väärältä. Se tuntuis siltä ettei se oikeesti halua.

Se olis ku meijän naimisiinmenon kanssa. Mä sanoin lauseen, joka sai sen "suostumaan". Ei se mitää kiristystä ollu. Sanoin vaa ajatuksen, joka mua vaivas. Ja mies... suostu, pelästy, myönty, halusi? Tuntuu, että se vaan sano sen vastauksen, jolla se sais mut lopettamaan nalkuttamisen, kinuamisen, avioliitosta puhumisen.

Sen takia en nyt haluu sanoo sille niitä sanoja. En haluu pakottaa sitä. Tähänki. Haluun että se tekee itte oma-alotteisesti sen päätöksen, illon sillä on hyvä aika lapselle. Mä vaan toivon että mullakin on sillon hyvä aika.

Ja mä toivon, että pääsisin joskus yli tästä syyllisyyden tunnosta.