End of summer.

Kesäloma loppu toissapäivänä. Rankkaa olla taas töissä :D Oon kyl ylpee ittestäni ku sain lomalla paljon aikaseks ja jäioikeen sellanen into päälle. Mä pesin sellasella koneella kaikki lattiat ihan kunnolla puhaaks ja vahasin ne. Ihanan kiiltävät ja puhtaat lattiat nyt! Mattoja ei kyl oo viel muualla ku makkarissa, koska koiralla on karvanlähtö. Voi sitä karvan määrää! Vaikka päivittäin moppaan ne4 karvat pois lattioilta nii silti siitä päivän satsista sais tehtyy villapaidan.

Mutta asiaan: asia ei ole edennyt. Me kyl yks päivä puhuttiinehkäsystä tän uutisen innottamana ja sanoin vitsilläni että olis parempi ilman kortsua etten masentuis. Ja seki lopuks sano, että olis kivempi ilman. Vastasin, että siitä vaan, kuka estää? Mutta ei.

Tää asia ei vaivaa mua kyl niin paljoo ku joinain toisina hetkinä. Mutta silti. Tästä asiasta me ei voida puhuu. Tää on ku joku iso...jumppapalloo meidän välissä. Sitä ei vaan saa otetta. Niin että voisin unohtaa. Tai ainaki jatkaa.

Jotenki musta tuntuu, että jos haluaisin, mä pystyisin muuttaa sen mielen. Mä vaan osaan käsitellä sitä (ei se silti tossun alla elä, välillä pistää liikaa vastaan asioissa ;) ). Jos mä kertoisin näistä kaikista ajatuksista se ehkä heltyiski. Se ehkä suostuiski. Mutta se tuntuis väärältä. Se tuntuis siltä ettei se oikeesti halua.

Se olis ku meijän naimisiinmenon kanssa. Mä sanoin lauseen, joka sai sen "suostumaan". Ei se mitää kiristystä ollu. Sanoin vaa ajatuksen, joka mua vaivas. Ja mies... suostu, pelästy, myönty, halusi? Tuntuu, että se vaan sano sen vastauksen, jolla se sais mut lopettamaan nalkuttamisen, kinuamisen, avioliitosta puhumisen.

Sen takia en nyt haluu sanoo sille niitä sanoja. En haluu pakottaa sitä. Tähänki. Haluun että se tekee itte oma-alotteisesti sen päätöksen, illon sillä on hyvä aika lapselle. Mä vaan toivon että mullakin on sillon hyvä aika.

Ja mä toivon, että pääsisin joskus yli tästä syyllisyyden tunnosta.