Luen Shauna Reidin kirjoittamaa Dieettitytön huimat seikkailut-kirjaa. Se herättää hirveesti muistoja omasta lapsuudesta ja siitä kuinka minä käsittelin painoani pienenä lapsena.
Ensimmäinen muistoni lihavuudesta on se, kun leikittiin parhaan kaverin kanssa keinuissa. Oltiin sillon samankokoisia, hieman pyöreitä, muttei missään nimessä läskejä lapsia. Oltiin alle kouluikäisiä, sanoisin, että viisivuotiaita. Kaveri kertoi mulle, että se ei saa enää syödä nakkeja, koska ne lihottaa. En jotenki ymmärtänyt tota lausetta sillon.
Mun vanhemman eros kun olin eskarissa. Sen huomaa hirmuisen hyvin valokuvista. Syksyllä otetussa tarhakuvassa olen se hieman muita pyöreämpi lapsi. Onnellinen ja itsevarma kuitenkin. Keväällä otetussa kuvassa olen lihonut kaksinkertaiseksi. Paljon muita lapsia isommaksi. Muistan kuinka sitä kuvaa otettiin. Ajattelin, etten haluu olla keskellä kun sitten muhun kiinnittää niin paljon huomiota. Sen keväällä otetun kuvan olen tosin repinyt ihan pieniksi paloiksi. En halunnut, että mun mies näkee sitä.
Häpeän niin paljon. En tiedä miksi ihmeessä. Ihmisiä on erilaisia. Kaikilla on erilaiset taustat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti