Kun mä tulen raskaaksi.

Sitä jotenki kummasti ajattelee hetkittäin, että kun mä tulen raskaaksi. Vaikkei siihen välttämättä oliskaan vielä valmis.

Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan alkaa elää kunnolla.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan muistaa pestä hampaat kaks kertaa päivässä, joka päivä.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan lopettaa limun litkittämisen.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan lopettaa muutkin roskaruoat ja sokeriherkut.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan syödä terveellisesti.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan liikkua enemmän.Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan parantaa itseäni, ulkoisesti ja sisäisesti.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan tehdä muutoksia elämisessäni.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan tehdä asioita eri lailla.

Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan hyväksyä sen, että muutun.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan hyväksyä sen, että kaikki muuttuu.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan hyväksyä sen, ettei mikään tule olemaan enää ennallaan sen jälkeen.

Mutta ennen kun mä tulen raskaaksi, aion elää samalla lailla. Ei mulla oo vielä sitä tarkotusta muuttua. Tarkotusta muuttaa mitään. Tai tarpeeks tahdonvoimaa minkään muuttamiseen. Tai halua.

Yks miljoonasosa.

En oo koskaan pettäny mun miestä. Vaikka oltiin erossa sillon pitkiäkin aikoja.

Oli hetkiä, jolloin mietin, että olis helpompaa. Olisin onnellisempi. Haluan läheisyyttä. Oli henkilöitä, joiden kanssa kuvittelin olevani. Tilanteita, joissa kuka tahansa tuntu kelpaavan. Mulla oli vaan niin ikävä. Ja olin niin yksinäinen vaikka olisin ollut kenen kanssa. Halusin mun miehen.

Oli tilanteita, joissa pettäminen oli mielessä koko ajan. Häpesin sitä. "Ei sitä saa edes ajatella. Tää on väärin." Silti mä käyttäydyin tietylle henkilölle...erilailla. Hymyilin, kuuntelin, vitsailin, olin koko ajan vieressä. Sellasta... semi-flirttailuu, josta tuli hyvä mieli, koska se vastas siihen omalla käytöksellään. Ei se pettäminen silti ollut koskaan lähellä. Ja se henkilö kyl ties mun suhdetilanteen. Laskisin, että toi käytös olis vaan yks miljoonasosa pettämisestä. Ja mä kyllä tunnen pientä syyllisyyttä siitä. Mutta en aio kertoo sitä miehelle, koska... siitä tulee sille pahempi mieli, kun toi tapahtuma edes ansaitsis. Sen kertominen helpottais vaan mun oloa.

Mutta se henkilö helpotti mun yksinäisyyttä. Sitä kaipuuta, jonka tunsin mun mieheen. Sen henkilön kanssa oleminen antoi mulle muuta ajateltavaa.

Mitään ei kuitenkaan koskaa tapahtunut. Tajusin sen, että mitä pettämisestä seurais. Se, että mies ei ottais mua takas. Se jättäis mut. Vaan sen yhden hetken takia. Hetken, joka tekis mun olon paremmaks vaan hetkelliseks. Hetken, jonka jälkeen tiesin, että olo olisi ollut vielä kamalampi.

Jälkeen päin voin sanoa, että onneks ei tapahtunut mitään. Se oli vaan ihastus. :)

Pelkoja.

Ennen pelkäsin, että mies jättää mut.
Pelkäsin, ettei mennä naimisiin. Silloin eroaminen oli niin paljon helpompaa. Ei olis tarvinnu ajatella tai harkita niin pitkään.

Nyt mua pelottaa avioero. Tai siis jos joskus tulis sellanen tilanne, että pitäis erota.

Ja mua pelottaa se, että mies kuolee.

I am not ready, will I ever?

Eilen olin tulossa laittaa linkin siihen mun unelmien taloon, mutta se olikin myyty jo ekasta näytöstä. En ihmettele, se oli hyvin hinnoteltu ja täällä kaupungissa ei oo kovin paljoo tollasia nuorelle parille/pienelle perheelle sopivia move-in-ready-rivitaloja myynnissä. Meillä ei ollu mitää aikomustakaan siis ostaa sitä, mutta silti harmittaa. MUN TALON OTTI!! :D

Mutta koska siitä, etten päässy(joutunu?) julkasee sitä linkkiä täällä, tuli niin helpottunu tunne, nii en aio kertoo, missä asun. Mun mielestä siitä, että julkasen kotikaupunkini ei oo pitkä matka siihen, että julkasen muita yhteystietoja itsestäni. Muutaman blogin pitäjät tietää mun etunimen, mutta he eivät kuitenkaan tiedä nykyistä sukunimeäni.

Nykyisen sukunimen kanssa pitää olla niin varovainen, koska tän sukunimen edustajia on suomalaisissa yhteensä vaan 30. Ja tunnen ne kaikki. Miehen suku. Ja tää harvinainen sukunimi yhdistettynä siihen, että mun etunimikään ei oo mistään suosituimmasta päästä... Pelottaa, että joku tunnistaa.

Haluun suojella siis omaa yksityisyyttäni. Omaa tulevaisuuttani. Miehen yksityisyyttä. Ja sen perheen ja suvun.

Tää on pieni kaupunki. Tai iso pinta-alaltaan, mutta vähän asukkaita. Ja tää sukunimi täällä kaupungissa on... tunnettu. En haluu kehuskella, koska se ei oo kehuskelun arvonen. Se tuottaa hankaluuksia arkielämässä. Kun kerron sukunimeni lääkärille, Kelan henkilökunnalle, jopa työnantajalleni, kaikki on kuullut tästä suvusta. Kaikilla on oma ennakkokäsityksensä. (Nyt kuulostaa, että suvussa olis joku rikollinen :D Mutta totuus on siis se, että miehen isän suvulla oli täällä pitkään menestyvä yritys, jonka takia kaikki tuntee suvun.) Ne kuvittelee myös tuntevansa mut, vaikken tavallaan edes kuulu sukuun.

Mitään ei tapahtunut ja muita pakkomielteitä

Siis siellä mökillä. Ei mitään. Siis yhtään mitään. En kyl tiiä olisinko halunnutkaan. Haluun, mut en haluu pakottaa.

Nyt mulla on tullu pakkomielle tosta oman talon hankinnasta. Haluisin niin käydä kysyy pankeilta asuntolainatarjoukset, mut mies ei haluu sitäkään. Mut sellanen se vaan on. Se ei tee mitään eikä se oo mihinkään isoon valmis, ellen mä tee sitä itte kokonaan valmiiks. Esim yhteen muuttaessa sillon kolmisen vuotta sitten mä hoidin kaikki valmistelut. Ostin kaikki tarpeelliset ja hoidin muuttopäivien sopimiset yms. Okei se joutu ottaa yhteyttä vuokranantajaan, koska mä olin sillon alaikänen(isi allekirjotti mun sopimusosan:D)

Oon jo löytäny TÄYDELLISEN asunnonki. Se olis meille hyvän hintanen, kokonen ja sitä ei tarvis rempata. Siihen on tulossa kyl putkiremppa, mut ei se haittais ku se kuitenki maksetaan pois sitten yhtiövastikkeessa. Se on ihana kolme huonetta+keittiö+sauna rivitalo. Kahdessa kerroksessa. Huonoo on kyl se, että sauna on sähkö(kallistaaaaaaaa!!!). Prisma ihan vieressa. Ala- ja ylökoulut ihan vieressä (haaveilla saa edelleen). Piha. Haluisin niin laittaa linkit siihen, mutta en tiiä uskaltaako sitä paljastaa, missä asun. Kiinnostaisko?

Identiteetti.

Kun menin naimisiin, vaihdoin sukunimeni.

Alkuun oli hankalaa. Tuntu jotenki... sekavalta, luonnottomalta, väärältä... turvattomalta. Yhtäkkiä en ollutkaan enää MINÄ, olin joku ihan toinen MINÄ. Tuntui, että esiinnyin väärällä nimellä.

Nykyään se on helpompaa esiintyä tällä nimellä, muttei se vieläkään sulavaa ole.

Papakokeen ikärasismi.

"Ensimmäinen papa-näyte kannattaa ottaa muutaman vuoden vuoden kuluttua yhdyntöjen aloittamisesta. Alle 20-vuotiailta ei ole aihetta ottaa papa-näytettä seulontatarkoituksessa. Näytteenottotaajuudessa huomioidaan yksilölliset riskitekijät, kuten tupakointi, partnereiden lukumäärä ja sukupuolitaudit. Rutiininomaiseksi näytteenottoväliksi 2–3 vuotta on kuitenkin yleensä riittävä." Terveyskirjasto

Mua ärsyttää se, että ehkäsyneuvolassa ne haluu heti ottaa papan. Se sattuu mua. Tehdessä ja sen jälkeen sattuu myös. Buranaa naamaan.

Kuten voi tosta ylhäältä (ja monesta muustakin paikasta) lukea, se suositellaan tehtäväksi 2-3 vuoden välein. Miks multa sitten otettaan joka kerta, kun käy neuvolassa?

Mä väitän, että se on ikärasismia. Tädit ei usko, että mun mies on mun ainut ja mä oon miehen ainut, koska ollaan niin nuoria. Lapsia. "Eihän 15-, 16-, 17-, 18-, 19-vuotias voi mitenkään olla monogaaminen!" ajattelee tädit hymy korvissa, kun yritän kieltäytyä kohteliaasti. "Kyllä se on sen viruksen kuitenki saanut."

PS. TOO MUCH INFORMATION-varoitus!

Mun eka papa otettiin noin kuukausi "ekan kerran" jälkeen. Hankin sillon suoraan pillerit. Mulla ei oo riskitekijöitä minkäänlaisia; ei suvussa, en polta, eikä oo sukupuolitauteja. Why God, why?