Mä pelkään

Pelkään, että mun mies kuolee. Ja mä jään ihan yksin. Ei ketään kelle puhua. Halia. Pussata. Hymyillä. Huutaa. Olla vihainen. Nalkuttaa. Rakastaa.

Tietenkin jokainen kuolee. Mutta ei se saa kuolla kun vasta vanhana. En olisi sen kuolemiseen valmis vielä moneen vuosikymmeneen. Vitsaillaan aina, että:"Mä haluun kuolla ekana, ettei mun täydy sitten jäädä suremaan sua", johon toinen vastaa:"Eikun mun pitää kuolla ekana!" Se on hauskaa, uskokaa pois.

Pelkään elää maailmassa ilman häntä. Millainen paikka se edes on? Onko sitä edes olemassa? Tuleeko se olemaan?

Pelkään aikaa sen kuoleman jälkeen. Onko sillon aikaa?


Pelkään myös, että mun mies jättää mut. Sanoo, että on rakastunut johonkin toiseen.

Toivottavasti se ei satuta mua koskaan sanomalla tota. Kuolemakin olisi helpompi kestää.

Näin muutama vuos sitten unta

Siinä oltiin just tultu kotiin miehen kanssa synnytysosastolta. Mun sylissä oli meidän uusi vauva. Se oli tyttö.

Just kun oltiin päästy sisään, tajusin, että eihän meillä ole sänkyä vauvalle! Päätin, että teen sille väliaikasen pedin sellaseen säilytyslaatikolliseen rahiin. Mua niin pelotti, että koira syö sen vauvan siitä.

Ihmettelin, että miten en ollut yhtään varautunut siihen vauvaan, ei ne yleensä ihan yllätyksenä tule.

Olin siinä unessa niin onnellinen.

Kuva täältä

Oli sitten äitienpäivä.

En soittanut äitille. Tietenkään. Sen kanssa en oo puhunut poismuuton jälkeen kuin kerran.

Soitin mun isotädille. Se on ollut mulle kuin äiti. Se opetti mulle, mitä on kuukautiset. Sen kanssa käytiin ostamassa mulle ensimmäiset rintaliivit. Se opetti ompelemaan napin. Ja kuinka leivotaan karjalanpiirakoita.

Se anto mulle pienenä huomiota ja rajattomasti rakkautta. Se ei rankaissut tunteista. Se antoi kiukutella, kun kiukutti, ja sen jälkeen rakasti taas niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se rakasti mua yksilönä eikä yhtenä neljästä.

Sitä mä tulen kaipaamaan ja suremaan, kun se kuolee.

Se pääsee onneksi taivaaseen tai mikä se hyvä paikka nyt onkin, mihin mennään kuoleman jälkeen. Se on ollut hyvä ihminen. Paras ketä mä tiedän. Antaisin sille vaikka oman taivaspaikkani. Se on kokenut niin paljon sekä iloisia ja jänniä että surullisia ja ahdistavia kokemuksia. Se ansaitsee vain parasta.

Kai mä sitä rakastan. Tai siis on mulle muutkin sukulaiset tärkeitä. Mutta osalle niistä rakastaminen on liian voimakas sana. Sanoisin vaan, että pidän niitä tärkeinä.

Mut on opetettu, että heitäkin kaikkia pitäisi rakastaa. Mutta se "rakkaus" heitä kohtaan on jotenkin pakotettua. Ei niin spontaania kuin mun rakkaus isotätiä kohtaan.

Kyllä sen on pakko olla rakkautta.

Toivottavasti mulla olis joskus rohkeutta kertoa tää kaikki sille. Ennen kun se on jo liian myöhästä

Haluanko mä?

Tajusin, ettei kyse ole siitä, että pystynkö mä rakastamaan toista ihmistä yhtä paljon kun mun miestä. Kyse onkin siitä, että haluanko mä? Haluanko mä rakastaa toista ihmistä niin paljon? Haluanko, että mun mies rakastaa toista ihmistä niin? Haluanko mä, että meistä tulee sellanen perhe, jossa vaaratilanteessa pelastetaan lapset ennen puolisoa? Tulisko meistä sellanen perhe?

Kun ajattelen, että mun mies rakastaisi jotain toista yhtä paljon kun mua, tunnen mustasukkaisuutta. En ole yleisesti mustasukkainen. Mua ei kiinnosta, jos se on puhunut jollekin naiselle. Jos se on ihastunut johonkin. Jos se viettää aikaansa jonkun naispuolisen kanssa. Edes jos se pettäis, ei haittais mua (tai siis antaisin anteeksi, kaikki tekee virheitä). Kunhan se vaan ei rakasta ketään muuta. Kunhan vaan mä oon sen ainoa, jota se ikävöi ja kaipaa.

Mutta tuntisinko mä mustasukkaisuutta mun miehen rakkaudesta siihen lapseen? Antaisinko mä mun miehen rakastaa sitä lasta? Vai onko rakkaus puolisoon ja rakkaus lapseen edes verrattavissa? Onko ne sama vai eri asia?

Jos rakastaisinkin molempia yhtä paljon? Olisko se oikein? Molempia kohtaan? Tai kumpaakaan? Kumpikaan ei silloin tietäisi olevansa maailman tärkein mulle. He olisivat samalla sijalla. Molemmat yhtä hyvällä sijalla. Vai huonolla?

Jouduin koko lapsuuteni kilpailemaan mun kolmen veljen kanssa vanhempien huomiosta. Se oli kauheeta. Meitä oli niin paljon. Mun oli vaikeeta saada huomiota. Olin se kiltti, joka teki kaiken oikein eikä riehunut pihalla ja hajottanut toisten leluja. Meillä kurinpito oli karjumista, tukistamista ja nurkassa seisomista.

Koko lapsuuden mä vaan kaipasin enemmän huomiota. Hellimistä ja läheisyyttä.

Aina sanotaan, että meistä tulee samanlaisia kun meidän vanhemmat olivat. Mä en millään haluais olla samanlainen. Mutta tuleeko musta silti vääjäämättä? Voinko mä sille mitään? Vaikka mä tiedostankin sen?

Haluanko mä lapsen vaan, että pystyisin todistaa, että oon erilainen? Parempi. Entä jos oon samanlainen? Kuinka mä pystyisin sitten elämään itteni kanssa?

Haluanko mä lapsen, että voisin kostaa kokemani? Kostaisinko sillon mun vanhemmilleni? Vai sille lapselle?

Hyvä, etten oo vielä saamassa lasta. Mulla on niin paljon asioita käytävänä läpi.

Olisin huono äiti.

Joskus

Joskus ajattelen sadasosasekunnin ajan, että pettäisin miestäni. Siis en sen seksin tai sellaisen takia vaan sen takia, että hankkiutuisin raskaaksi. Eihän kukaan osaisi epäillä, ettei lapsi olisikaan hänen. Voisin elää miehen ja sen lapsen kanssa kertomatta kellekkään totuutta. Voisimme olla onnellinen perhe. Kukaan ei tietäisi siitä.

Paitsi minä.

Mä en pystyisi elämään sellaisen valheen kanssa ja samalla rakastaa miestäni. Tai antaa sen rakastaa mua. Mun täytyis kertoo sille, että se lapsi ei oliskaan hänen. Hän ei pystyisi rakastamaan sitä lasta eikä hän antaisi mullekaan anteeksi.

Siksi en tee sitä.

Tiedän, että rakastan häntä. Mutta mistä mä oikeesti voin tietää, pystynkö rakastamaan enää toista henkilöä, eli sitä mahdollista tulevaa lastamme, yhtä paljon? Tai edes lähellekkään?

Raskaustesti

Kerran oon tehny raskaustestin. E-pillereiden lopettamisen jälkeen oli niin erilaista kun mihin olin tottunut. Mies kävi ostamassa. "Millaisen testin haluat?" olivat kysyneet. "Se halvin ja varmin", oli vastannut mun kulta.

Miinustahan sieltä tuli. Tiesin sen kyllä, mutta olin jo rakentanut meille pilvistä kartanon. Pettymystähän siitä sitten seurasi. Miten selvitä pettymyksestä eteenpäin?

Että hyvää äitienpäivää vaan...

 Kuva täältä

Koen, että äitini ei rakastanut minua. Tai jos rakasti, ei tarpeeksi.

Hän ei näyttänyt rakkauttaan mitenkään, ei haleja tai suukkoja. Epäilen, että tuon rakkaudettomuuden takia minun on näin aikuisena vaikeaa olla toisten lähellä. En tykkää, että ihmiset tulevat viereeni istumaan, jos muuallakin on tilaa. En tykkää kätellä kuin pakosta. En tykkää, kun jotkut kaverini halaavat minua tavatessamme. Se tuntuu hyvin kiusaantuneelta.

Minulle haliminen on hyvin intiimi tilanne. Tilanne, jota toisten ei tulisi nähdä. Minulle on luontevaa koskea ja halata vain miestäni. Ja jos saisin itse päättää, voisin mielelläni tehdä sitä vaikka koko päivän. Hän on minulle turva ja hän antaa minulle luottamusta maailmaan. Heti, kun irrotan otteeni, minulle tulee ikävä. Ikävä, joka tuntuu sydämessäni tykytyksenä. Kun kerron hänelle tästä tunteesta, hän vain naurahtaa ja sanoo että:"Tässähän mä oon". Hän ei tunnu tuntevan siis samoin minua kohtaan.

Suunnaton ikäväni johtuu turvattomasta kiintymyssuhteesta vanhempiini. En saanut olla heille sellainen kuin olin. Isältä sain huomiota vain, kun olin täydellinen. Minun piti menestyä ja olla koulussa aina parhaiden joukossa.

Äidistäni minulla on jäljellä enää vähän muistoja(mieleni on blokannut ne kai), mutta yksi jäljellä olevista muistoista on se, että äitini yritti saada minut laihtumaan. Kävimme pyörälenkeillä yhdessä. Hän oli myös saanut naapurilta sellaisia "läskivoiteita", joiden pitäisi siis auttaa laihdutuksessa jotenkin. Hän antoi ne minulle ja käski käyttämään niitä. Hän häpesi minun kokoani. Olin ylipainoinen, mutta pakottaminen, syyllistäminen ja häpeä olivat väärä tapa lähestyä tuon ikäistä lasta.

Olin tuolloin 6-vuotias. Tiedän tämän siitä, koska yhdellä pyöräretkellämme satuin näkemään isäni auton(tunnistin auton, koska siinä oli kuljettajan paikalla sellainen puuhelmistä tehty istumisjuttu). Tuolloin vanhempani siis olivat vielä naimisissa. Sanoin äidille autosta. Äitini käski minun ajaa pyörällä kotiin. Myöhemmin olen kuullut, että siinä lähistöllä oli isäni omistama vuokra-asunto. Äitini oli mennyt koputtamaan ja, kun ovi oli avattu, sisällä asunnossa olivat olleet vuokralainen ja isäni. He olivat harrastaneet seksiä. Isäni ja äitini erosivat tuon jälkeen.

Kuitenkin koen vihaa, inhoa, välinpitämättömyyttä äitiäni kohtaan. Miksi hän ei antanut isälleni anteeksi? Elämäni olisi sisältänyt paljon enemmän rakkautta, jos minulla olisi ollut oikea perhe.

Kerroin jo aiemmin, että muutin pois äidiltäni 12-vuotiaana. Syy siihen oli se, ettemme enää vain tulleet mitenkään toimeen. Riitelimme jatkuvasti. Eniten kaikessa, mitä tapahtui siellä asuessani, sattuu edelleen se, että sain tietää hänen olevan raskaana poikaystävälleen, kun satuin näkemään ultraäänikuvan pöydällä. Kaikki kolme veljeäni jo tiesivät asiasta. Heille oltiin kerrottu. Minulle ei oltu kerrottu. Miksi minulle ei kerrottu? Missään vaiheessa. Vielä 8 vuoden jälkeenkään minulle ei ole kerrottu.

Kun näin sen kuvan, oli kevät ja raskaus alkoi pian sen jälkeen näkyä. Välttelin sitä vatsaa. Minua ällötti se. Sen muoto ja kiinteys ja olemus. Se, mitä se sisälsi, mitä se tarkoitti. Kaikki se, mitä se edusti. Tapahtuneen jälkeen myös muiden raskausvatsat ovat alkaneet ällöttää. Kauniita ne ovat, mutta en halua olla sellaisen lähellä. Pelottaa, että omanikin ällöttää. Pystynkö rakastamaan omaa raskausvatsaani tuon jälkeen? 

Pystynkö nauttimaan omasta raskaudestani ollenkaan?