Koen, että äitini ei rakastanut minua. Tai jos rakasti, ei tarpeeksi.
Hän ei näyttänyt rakkauttaan mitenkään, ei haleja tai suukkoja. Epäilen, että tuon rakkaudettomuuden takia minun on näin aikuisena vaikeaa olla toisten lähellä. En tykkää, että ihmiset tulevat viereeni istumaan, jos muuallakin on tilaa. En tykkää kätellä kuin pakosta. En tykkää, kun jotkut kaverini halaavat minua tavatessamme. Se tuntuu hyvin kiusaantuneelta.
Minulle haliminen on hyvin intiimi tilanne. Tilanne, jota toisten ei tulisi nähdä. Minulle on luontevaa koskea ja halata vain miestäni. Ja jos saisin itse päättää, voisin mielelläni tehdä sitä vaikka koko päivän. Hän on minulle turva ja hän antaa minulle luottamusta maailmaan. Heti, kun irrotan otteeni, minulle tulee ikävä. Ikävä, joka tuntuu sydämessäni tykytyksenä. Kun kerron hänelle tästä tunteesta, hän vain naurahtaa ja sanoo että:"Tässähän mä oon". Hän ei tunnu tuntevan siis samoin minua kohtaan.
Suunnaton ikäväni johtuu turvattomasta kiintymyssuhteesta vanhempiini. En saanut olla heille sellainen kuin olin. Isältä sain huomiota vain, kun olin täydellinen. Minun piti menestyä ja olla koulussa aina parhaiden joukossa.
Äidistäni minulla on jäljellä enää vähän muistoja(mieleni on blokannut ne kai), mutta yksi jäljellä olevista muistoista on se, että äitini yritti saada minut laihtumaan. Kävimme pyörälenkeillä yhdessä. Hän oli myös saanut naapurilta sellaisia "läskivoiteita", joiden pitäisi siis auttaa laihdutuksessa jotenkin. Hän antoi ne minulle ja käski käyttämään niitä. Hän häpesi minun kokoani. Olin ylipainoinen, mutta pakottaminen, syyllistäminen ja häpeä olivat väärä tapa lähestyä tuon ikäistä lasta.
Olin tuolloin 6-vuotias. Tiedän tämän siitä, koska yhdellä pyöräretkellämme satuin näkemään isäni auton(tunnistin auton, koska siinä oli kuljettajan paikalla sellainen puuhelmistä tehty istumisjuttu). Tuolloin vanhempani siis olivat vielä naimisissa. Sanoin äidille autosta. Äitini käski minun ajaa pyörällä kotiin. Myöhemmin olen kuullut, että siinä lähistöllä oli isäni omistama vuokra-asunto. Äitini oli mennyt koputtamaan ja, kun ovi oli avattu, sisällä asunnossa olivat olleet vuokralainen ja isäni. He olivat harrastaneet seksiä. Isäni ja äitini erosivat tuon jälkeen.
Kuitenkin koen vihaa, inhoa, välinpitämättömyyttä äitiäni kohtaan. Miksi hän ei antanut isälleni anteeksi? Elämäni olisi sisältänyt paljon enemmän rakkautta, jos minulla olisi ollut oikea perhe.
Kerroin jo aiemmin, että muutin pois äidiltäni 12-vuotiaana. Syy siihen oli se, ettemme enää vain tulleet mitenkään toimeen. Riitelimme jatkuvasti. Eniten kaikessa, mitä tapahtui siellä asuessani, sattuu edelleen se, että sain tietää hänen olevan raskaana poikaystävälleen, kun satuin näkemään ultraäänikuvan pöydällä. Kaikki kolme veljeäni jo tiesivät asiasta. Heille oltiin kerrottu. Minulle ei oltu kerrottu. Miksi minulle ei kerrottu? Missään vaiheessa. Vielä 8 vuoden jälkeenkään minulle ei ole kerrottu.
Kun näin sen kuvan, oli kevät ja raskaus alkoi pian sen jälkeen näkyä. Välttelin sitä vatsaa. Minua ällötti se. Sen muoto ja kiinteys ja olemus. Se, mitä se sisälsi, mitä se tarkoitti. Kaikki se, mitä se edusti. Tapahtuneen jälkeen myös muiden raskausvatsat ovat alkaneet ällöttää. Kauniita ne ovat, mutta en halua olla sellaisen lähellä. Pelottaa, että omanikin ällöttää. Pystynkö rakastamaan omaa raskausvatsaani tuon jälkeen?
Pystynkö nauttimaan omasta raskaudestani ollenkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti