Teiniangstia.

Sillon ku tavattiin mun miehen kanssa, oltiin molemmat ihan pikkulapsia. No ei oikeesti, mut näin jälkeenpäin ajateltuna oltiin tosi nuoria ja nolojaki :D

Sillon alkuun musta tuntu, etten ansainnu poikaystävää. Kellään mun kaverillakaan ei ollu siinä vaiheessa ollu poikaystävää. Oli tosi...omituista ja jännittävää. Tuntu niin paljon vanhemmalta. Mut samalla tuntu, etten ollu tarpeeks hyvä, tarpeeks itsevarma, tarpeeks kaunis. Nää teinin perussetit.

Sitten mä vaan totuin siihen ajatukseen, että mulla on poikaystävä. Ja alko tuntuu omituiselta, että jollain muullaki vois olla. Ja jossain vaiheessa huomasin, että mulla ihan oikeesti on se olo, että mun mies...ON. Siis että...ilman sitä... ei oo mitään. Siis... elämää ilman sitä olis vaikee kuvitella.

Kyl mä tiedän, että olisin tehny niin paljon erilaisii päätöksiä, jos en olis sitä tavannu. Mut jotenki en usko, että olisin onnellisempi sillon.