Koulussa yks nainen, jolla on lapsi, aina tilanteen tullen muistuttaa, ettei sitten vielä kannata hankkia lasta. On liian rankkaa käydä koulua ja hoitaa lasta. Yleensä vastaukseks vaan naureskelen, että okei, yritän muistaa. Loukkaa, mutta eihän se tiedä. Ahdistaa, mutta en voi sille sanoo.
Miehen kaveri on raskaana ja se selittää iloisesti kaikkia raskausjuttujaan. Kuuntelen mielelläni kyllä, mutta se vastaaminen niihin on vaikeeta. Tykkään kyllä kuulla kaikkien raskausksista, mutta ku kaikki odottaa myös jonkinlaista kohteliasta takaisin reagoimista. Se on mulle todella mahdotonta. Siis jos mä siinä tilanteessa avaan suuni nii alkaa tulla kyyneliä silmiin, enkä haluu näyttää sitä ahdistusta muille. Hymyilen vaan pakotetusti. Se varmaan luulee, ettei mua kiinnosta se mitä se suustaan päästää.
Miehenkään kanssa ei voi tästä puhuu. En haluu suututtaa sitä tälläsen turhan asian takia. Mä kyllä tiedän, ettei tää asia puhumalla muutu sen päässä myönteisen kuuloseks. Se tarvii vaan aikaa. Ja mä yritän antaa sitä aikaa sille olemalla hiljaa tästä. Mutta samalla mä huomaan tarvitsevani yhä enemmän sen kanssa puhumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti