Bad times.

KUN me miehen kanssa riidellään, me kinastellaan, kiistellään, väitellään.

Yleensä se alkaa siitä, kun toinen on väsynyt. Ja sitten toinen ei kestä sitä toisen kiukuttelua. Sitten siinä jompikumpi tiuskaisee ja, jos toinen jatkaa, sillä riidalla on mahdollisuus paisua.

Me kuitenkin tunnetaan toisemme hyvin. Tiedetään, miten toisen saa suuttumaan. Osataan valita ne sanat todella helposti. Ei nytkään tekis edes tiukkaa keksii jotain miestä loukkaavaa.

Mun mielestä meidän pahimmat riidat sisältää sen, kun mies sanoo, että ei haluaisi enää olla mun kanssa ja että mun pitäis lähtee. Kuulostaa pahalta, mutta ei kannata huolestua. Se ei sitä oikeesti tarkota. Se vaan tietää, että toi on SE mikä saa mut lamaantumaan. Mikä saa mut luovuttamaan ja menemään makkariin itkemään. Sitten tuun sieltä pois tai mies tulee sinne ja ollaan hetki vierekkäin hiljaa. Mun silmät on sillon aina tosi kipeet, ku oon itkeny niin paljon. Sitten kysyn, että tarkottaako se sitä oikeesti. Ei se tarkota kuulemma. Ja luotan siihen, eihän mulla oo syytä olla luottamattakaan mun mieheen. Ja pyydetään anteeks. Ja unohdetaan asia ja vaan ollaan vierekkäin ja nauretaan asioille. Hellitään toisiamme ja pyydetään uudelleen anteeks.

Ja mä sanon, että rakastan sitä, vaikka se onki välillä idiootti. No ei nyt sentää. Se sanoo, että niin on idiootti välillä. Ja et se ei ikinä selviäis yksinään.

Ja mies sanoo, että oon kaunis, vaikka mulla oliski ihan turvonnu naama ja nenä vuotanu.

Pakko kai sen on sitte olla rakkautta.