Meillä oli aiheena ruumiin laittaminen. Ja kaikki muu siihen liittyvä.
Vaikeen siitä teki se omaisille ilmoittaminen. En tiedä miten siihen pystyn sitten, kun sen aika tulee. Itken niin herkästi. Miten mä koskaan saan sanottua ne asiat ääneen kaikelta itkulta? Miten voisin koskaan tuottaa jollekki sellaisen surun?
Vaikeeta oli pidätellä itkua jo tunnillaki. Ja sillon sentään vaan kuunneltiin opettajaa.
No kuolema kuuluu elämään siinä missä syntymäkin. Joku mamma tai pappa on saattanut kärsiä esim. syöpäkivuista pitkään, eikä lääkkeet auta, toivoo jo poispääsyä ym. Omaiset hyväksyneet jo asian ym.. Olin töissä eräässä vanhainkodissa, jossa ystäväni mummo oli. Mummo rupesi heikentymään, heikkeni heikkenemistään. oli aika pelottavia öitä, "ei mun yövuoron aikana mummo, eihän?". Lopulta eräänä päivänä, kun mummon kaikki lapset olivat käyneet tai olivat paikalla, pyysivät hoitajaa paikalle, kun mummo rupesi olemaan heikko. (tämä mummo ei puhunut enää mitään) Hoitajakaveri kokeili pulssia, tunsi kaksi viimeistä sykäystä ja siihen se mummo kuoli "hoitajan käsiin". Oli kaunis ja luonnollinen kuolema. Itse olen ollut paikalla vain osittain eräällä toisella osastolla, kun joku on kuollut. Menin vahtimaan osastoa siksi aikaa, kun vanhemmat hoitajat laittoivat vainajaa kuntoon. Tämän papan ainoa tytär tuli paikalle ja voi sitä itkun määrää. En sanonut kuin "otan osaa" tms ja halasin sitä ventovierasta naista.. Siinä hän sitten itki ja minä istuin. Se oli kyllä kumma tilanne. Mutta en nyt muutakaan voinut.
VastaaPoista