Äiti.

Miks se ei ees kertonu mulle et se on raskana? Sen miesystävä vaan sano:"Sä et sais riidellä tossa tilassa." Ja mä ihmettelin tota lausetta pitkään.

Ku muutin pois ja en enää ollu yhteydeessä äitiin ollenkaan, mulle kyllä tarjottiin aikaa terapiaan ja kuraattorille. Mut en ollu sillon vielä valmis käsittelemään sitä asiaa. Halusin vaan, että kaikki jättää mut rauhaan ja antaa mun ajatella sitä yksin. Tai halusin olla ajattelematta sitä asiaa.

Viimenen kerta ku istuin sen sylissä oli joskus sillon kesällä ennen pois muuttoa. Sen vatsa oli jo niin iso, et se tuntu mun selkään. Sen muoto tuntu mielyttävälle selässä, mutta mä silti vihasin sitä. Sitä mitä se edusti. Se oli oksettava. Se oli väärin. Se oli kielletty puheenaihe. Sitä ei saanut mainita. Tiesin kyllä mikä se oli. Ja varmasti äitiki ties, että ymmärrän.

Olishan se jännä tavata se veli.

Tai ei. Ei se olis. Suoraan sanottuna mua ei ollenkaan kiinnosta tavata sitä. Mulla ei oo sitä kohtaan ollenkaan rakastavia tunteita, niinku muita veljiäni. Se on vaan henkilö, jonka olemassaolon tiedän, mutta en oo koskaan nähny. Niinku vaikka Barack Obama, onhan se olemassa, mutta en mä sitä oo nähny.


Oon mä sen kyl kerran nähny vilaukselta. En olis tunnistanu sitä, ellei se olis ollu äitin seurassa. Tai enhän mä sitä tunnistanukkaan. Oletin, että se poika oli se mun veli.

Se pyys mua Facebookissa kaveriks joku aika sitten. Painoin "hylkää". Niinhän seki teki mulle. Ja painoin vielä "En tunne tätä henkilöä." Tottahan se on. En mä sitä tunne enää. Tiedän siitä asioita. Se on ujo. Tykkää neuloa. Lempiväri on keltainen. Huono kokki, mutta sen tekemät korvapuustit on parhaita maailmassa.

Ei mulla juuri äitiä henkilönä oo ikävä. Ikävä on sitä, että mulla olisi äiti. Ja oon kateellinen niille, joilla se on. Ja aina mut vaan jaksaa yllättää se, että joku on hyvissä väleissä oman äitinsä kanssa. Niinä hetkinä tajuan, etteihän tää mun tilanne olekaan se "normaali". Mut mä oon tottunu tähän.