Ennen kuvittelin sen olevan söpöä, ihanaa, tavoiteltavaa jopa suotuisaa. Kadehdittavaa. Kyllä se yhä jossain määrin on kaikkia noita. Mutta. Hän on samalla myös ainoa ystäväni.
On minulla kavereita, joiden kanssa vietän joskus aikaa. Mutta en vain viihdy heidän kanssaan samoin kuin mieheni. En ole kellekkään pystynyt olemaan niin avoin ja oma itseni kuin miehelleni. Ollessani kavereideni kanssa kaipaan miestäni joka hetki. Eroahdistus. Ei mene pois, eikä edes helpota.
Kun kaverini tulevat käymään, tunnen esittäväni roolia. Kun käyn heillä, esitän roolia. Töissä esitän roolia. Kun tapaan sukulaisiani, rooli vain päällä! Jopa vieraillessani lapsuudenkodissa, en voi lopettaa roolin esittämistä.
Ennen tämän lapsettomuus-asian patoutumista en kokenut tätä ystävättömyyttä mitenkään... puuttuvana. Ennen en tajunnut sitä kuilua minun ja parhaan naispuolisen kaverini välillä.
Elämme niin eri maailmassa. Tai kasvoimme niin eri tahtia.
Hän alkoi vasta noin kaksi vuotta sitten seurustelemaan poikaystävänsä kanssa. Yhteen he muuttivat vasta äskettäin. Minä ja hän asumme todella kaukana toisistamme. Emme pidä paljoa yhteyttä. Näemme toisiamme muutaman kerran vuodessa. Silti, kun näemme, olemme Ystäviä. Mutta silloin, kun emme näe, olen yksinäinen
Kaipaan ystävää, jolle voisin puhua tästä lapsettomuudesta. Mutta en voi puhua tästä asiasta hänelle. Koen sen paljastamisen liian avoimena ja pelkään haavoittuvani hänen sanoistaan. Hän ei tekisi sitä tahallaan. Hän vain on eri tilanteessa elämässään. Olen kokenut enemmän. Mutta haluaisin silti tukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti