Oltiin kavereita alakoulussa ja yläkoulun eka luokka. On hänestä paljon hyviäkin, aurinkoisia muistoja. Mutta se "ystävyys" mun oli vaan pakko lopettaa.
Hän vain valehteli mulle koko ajan. Luuli, etten huomannut, kun valehteli. Huomasin aina. Joka kerta se satutti vain enemmän ja enemmän. Miksi en ollut totuuden arvoinen? Olisit mielummin sanonut, ettei nyt huvittanut olla, koska et vain jaksanut. Et olisi keksinyt tekosyytä, joihin aina liittyi isäpuolesi.
En sanonut hänelle mitään siitä, että hän ei pystynyt valehtelemaan minulle. Olin hyvin kasvatettu enkä halunnut aiheuttaa riitaa.
Mutta sitten yhtenä päivänä se kaikki vain oli liikaa ja sanoin hänelle, ettemme enää ole ystäviä hänen valehtelunsa takia. Sen päivän jälkeen emme enää puhuneet kuin pakon edestä. Hän oli ainoa siteeni aikaan ennen ja jälkeen äidin. Hän oli myös ainoa siteeni aikaan ennen ja jälkeen nykyisen mieheni. Hän oli ainoa siteeni myös moneen muuhun aikaan.
Pidin sitä silloin ystävyytenä. Ei se sitä ollut Se oli vaan jotain mitä mä kuvittelin. Toivoin. Halusin sen olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti