keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Vitutus.

En tiiä kuinka moni sattu kattoo eilen Erilaiset äidit-ohjelman, jossa oli tällä kertaa 26-vuotias nainen ja mies, joilla oli jo viides yhteinen lapsi tulossa. Sitten sillä naisella oli vielä yksi huostaanotettu lapsi. Tää on ainoo jakso, jonka oon kattonu, toivottavasti se porukka ei oo aina ollu tollasta!!

Siitä miehestä ei oo paljoo mielipidettä, koska sitä ei paljoo kuvattu. Laiskalta ihmiseltä se ainakin vaikutti.

Mutta se nainen oli todella ärsyttävä mun mielestä!!! Saattaahan tähän mielipiteeseen vaikuttaa vauvakateus, mutta en kyllä missään tilanteessa olis ylpee, jos tota tahtia olisin lapsia ulos värkistäni työntänyt. Se nainen oli itsekäs, lapsellinen, vastuuntunnoton ja huomiota kerjäävä. Jos katto sen ohjelman nii ymmärtää kyl mitä tarkotan, joten en jaksa perustella.

Kumpikaan ei käynyt töissä. Siis ei edes se mies!! Raskaana olevan naisen vielä ymmärtää, ettei välttämättä voi käydä töissä, mutta mies ei käynyt töissä, koska häntä ei kuulemma huvittanut. Lapset kyllä kävi päiväkodissa... Huhhuh! Työttömyydestään huolimatta kuitenki valittivat koko ohjelman ajan rahanpuutteesta. Esim heillä ei ollut rahaa uuteen pesukoneeseen. Voi vittu mitä porukkaa! Huutonetistä saa pyykkikoneita muutamalla kympillä. Mutta ne sitte oli menny inisee sossuun ja sieltä olivat saaneet 290e uutta konetta varten. Olishan tollaki rahalla jo saanu koneen, mut ku ei!!!!!! Tyypit osti 600e:n koneen. AIVOSUONET KATKEILEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

Se perhe eli siis pelkillä tuilla. Eli siis kuninkaallisia sossupummeja. Se nainen sano, että se ei tykkää, että heitä kutsutaan sossupummiksi, koska:"Eihän pummeilla ole lapsia." Voi herranjestas! Mut mun mielestä se oli pelkkiä niitä. Hyväksikäyttävät järjestelmää, joka on kehitetty apuatarvitseville, väliaikaiseen apuun eikä jatkuvaan.

Mua niin vituttaa muutenki tollanen ainanen valitus rahanpuutteesta, mitä jotkut harrastaa. Ne vaan haluu jotain sympatia pisteitä sillä. Ne ei haluu tehdä mitään konkreettista muuttaakseen tilannetta.

Vituttaa kuinka opiskelijat valittaa, ettei raha siitä. NO MENKÄÄ OSA-AIKATÖIHIN. Elämä sentään!!! Ei toi työnteko=>rahaa kuitenkaan mikään salaisuus oo. Toinen mitä opiskelijat vois tehä: lopettakaa se ainanen baaripyöriminen. Mitä mä oon kuunnellu luokkakavereita nii kyllä ne useemmin ku kerran viikossa baarissa käy. Hei haloo!

Sanon nyt suoraan: mä kyllä tiedän millasta on elää köyhyydessä ja sossun avustuksilla. Mä kasvoin sellasissa oloissa muutaman vuoden. Se oli hirveetä. Mä jouduin menemään nuorena töihin, että saisin rahaa koulunkäyntiin, kuukautissiteisiin, ehkäsyyn, kännykkälaskuun ja miehen luokse matkusteluun. Noihin ne kaikki pienet rahat mulla meni. Mun isä pyys multa välillä rahaa..."lainaan". Sillä rahalla se olis ostanu meille ruokaa. Mutta en antanu, koska se raha oli mun. Tarkotettu siihen, että joskus pääsisin pois siitä helvetistä. Pääsisin tänne miehen luokse, jossa mä pystyin olla onnellinen. Kotona mä sitten lopetin syömisen siksi, koska en halunnut tuhlata iskän rahoja ja sitä vähästä ruokaa mitä kotona oli. Halusin, että veljelle on ruokaa. Mä söin koulussa sitten.

Mutta nyt oon asunu täällä miehen kanssa jo yli kolme vuotta. Oon eläny nuukasti, niinku mut on opetettu. Nuukasti, mutta mukavasti. En oo joutunut kitumaan. Se, mikä mut on yllättäny, on, että mulle on kertyny rahaa. Ylimäärästä rahaa. Rahaa pahan päivän varalle. Rahaa, joka tuo turvaa. Ihan päinvastoin kun mut on kasvatettu.

Oon kyllä niin onnellinen :)

ps. en oo ollu ainoo, jota on eilinen ohjelma ärsyttänyt:
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1717101/erilaiset_aidit_nyt_5_lapsen_perhe_ei_voi_olla_sos/sivu/1

tässä vielä se jakso: http://www.katsomo.fi/?progId=149486

tiistai 23. lokakuuta 2012

Kuusi vuotta sitten tästä päivästä

Tänään on tasan kuusi vuotta siitä ku me miehen kanssa tavattiin ensimmäisen kerran ihan kasvotusten. Mies tuli sillon käymään meillä ekaa kertaa. Se oli meillä kaks yötä. Oltiin hirveen ujoja.

Jotenki nolo toi meidän tapaaminen oli, koska me oltiin jo kuitenki jo puol vuotta juteltu ja tekstattu ja mesetetty joka päivä. Monta tuntia kerrallaan. Ja melkee kaks kuukautta me oltiin oltu virallisesti yhdessä.

Muistan sen illan 3.9.2006 ku olin jo sängyssä ja tekstailtiin miehen kanssa hirveesti. Se sitten sano jotain tyyliin:"Ollaanko me siis niinku yhdessä?" Vastasin et kai me ollaan. Oi ku oltiin niin pikkusia sillon! En kyl sillon ajatellu et se ihastus (ja myöhemmin rakkaus) kestäis kaiken minkä on kestäny.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Mies

Ei se tajua sitä kipua, jonka se aiheuttaa mulle.
Ei se tajua sitä kipua, joka tulee kun se sanoo ei.
Joka tulee, kun se sanoo okei, vaikka molemmat tiedetään, ettei se tarkota sitä.
Joka kerta, kun se valehtelee vastatessaan mulle.
Joka kerta, kun se herättää mun toiveet.

Se ei tajuu sitä kipuu, joka aiheutuu joka kerta, kun siitä puhutaan.
Joka kerta, kun se turhautuu mulle.
Joka kerta, kun se mainitaan.

Joka kerta.

Miks sen mieli ei muutu?

lauantai 20. lokakuuta 2012

Tein eilen yhden suurimmista virheistä, minkä lapseton voi vaan tehdä.

Kerroin lapselliselle kaverilleni yhdestä tutustani, joka oli antanu lapsensa nukkua neljän tunnin päiväunet. Ja sanoin, että itte en antais nukkua niin pitkään putkeen. Mua ainaki pelottis jo et onkohan se lapsi kuollu tai jotain :D  +eikä se sitten nuku yöllä ollenkaan.

Mutta:VIRHE!!! Eihän tollasia juttuja saa lapselliselle sanoo... Se tavallan loukkaantu vähän.. Ja kaduin kyllä sanomisiani heti ku olin ne ulos suustani päästänyt... Pyydän anteeksi kaikkia sammakoita, joita ulos päästän lapsellisten ihmisien seurassa :)

perjantai 19. lokakuuta 2012

On taas tullut se pakko-saada-nyt-tunne takas

Kaikki tää alko siitä, ku mies sano et niiden kahden jälkeen... Alotin taas sen tulevaisuudesta haaveilun. Mitä tekisin jos olisi lapsi. Mitä haluaisin sille opettaa ja miten paljon sitä haluaisin rakastaan. Aloin myös mielessäni ajattelemaan asian järkevyyttä. Ehkä jopa pelkäsin hetken. Ja sitten ku se ei pitänytkään lupaustaan, tunsin huojennusta. Miksi? Siksi, koska tollanen päätös on jännittävä. Se muuttaa kaiken eikä sitä voi enää perua.

Hetken oli kuitenki jo helpompaa. Et en tienny halusinko vai enkö. Tuntui, että ehkä ei nyt vielä kuitenkaan. Olin helpottunut, ettei ole lasta. Olin onnellinenki tavallaan. Mut se oli ohimenevää. Ja se meni ohi vielä tosi nopeesti.

Mut nyt taas haluan. Enkä tiiä miten selviin tän tunteen kanssa. Tuntuu et oon ihan solmussa tän asian kanssa. Haluisin puhuu tästä tunteesta miehelle. Siitä tunteesta miten onnelliseks yhteisen lapsen ajattelu mut tekee. Mut en mä voi ku en haluu jauhaa sille tästä. Mies ei edelleenkään halua. Ei se oo valmis ja ymmärrän kyllä miks.

Eihän tää oo oikee aika ollenkaan.

Mutta vaikka me nyt alotettaiski yritys ja tultaiski heti ekasta kierrosta raskaaks nii menishä siinä silti vielä se noin 10kk. Siinä aikana kerkeis tekee kaiken valmiiks. Siinä aikana kerkeis tapahtuu niin paljon. Miks se ei riitä? Miks me ei vaan voitais? Mä niin haluisin. Mä uhraisin koko tulevaisuuteni. Koulumenestykseni ja kaiken. Miks se ei riitä? Miten paljon aikaa se oikeen tarvii? Johan tässä on monta vuotta asiasta puhuttu...

Yks tuttu aina sanoo, että älä hanki lasta vielä koulussa, oon kuulemma onnellinen ku mulla ei oo lasta edessä. Mä vaan oon hiljaa. Miks ei ihmiset lopeta tollasta? No ymmärrän kyllä, että joidenkin lapsellisten on vaikee ymmärtää sitä ahdistusta mitä näin iso asia aiheuttaa. Mutta luulis, että he osaisivat kuitenkin kunnioittaa ja ymmärtäisivät sen oman onnensa.

Mutta niinhän se on, että jos on jotain, sitä ei osaa arvostaa, mutta sitten ku sitä ei oo, ymmärtää menetetyn asian tärkeyden.

Pahinta kaikessa on ne hetket, ku mies sanoo: "Meijän lapselle sitten..." Tekis mieli vastata, ettei sillä oo oikeutta puhuu meijän lapsesta ku ei se kerta sitä haluakaan.

 .
 .
 .

Tai ehkä pahempaa on kuitenki vielä se, että ei tiedä kuinka pitkään joutuu odottamaan, tai auttaako se odottaminen mihinkään. Toivottavasti auttais...

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Mies voitti tän erän.

Tai en kyl tiiä halusko se tätä lopputulosta vai ei. En osa siitä selvää. Mut en enää kestäny sitä väsytystaistelua.

Mä en kuitenkaa häviny, mä luovutin

Ostin kortsuja.

torstai 11. lokakuuta 2012

Pelkään saavani tytön.

Pelkään sitä, että saan tytön. Haluisin olla omille lapsilleni ihan erilainen, kun mun äiti oli mulle. Mutta mua pelottaa, että jos saan tytön kohtelen sitä samalla tavalla kun mun äiti kohteli mua. Ja kuinka mä kohtelin sitä.

En kyl tiiä helpottaisko se pojankaan saaminen tätä asiaa. Ajattelen omassa pienessä mielessäni, että sillon en olisi niin taipuvainen siihen, että tää tapahtuisi uudelleen. Se olis quick-fix. Mut ei se korjais tätä pelkoa.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Wow.

Opettaja opetti koulussa, ettei vanhoja naisia ja miehiä saa sitten työssä kutsuu mummoks tai papaks.

Itku silmässä se sitten selitti, että ei sais kutsuu, koska joillekin se on tosi arka paikka, ettei oo saanu yhtään lapsenlasta.

Tuli jotenki sellanen olo, että tollanen käytös painostaa sen lapsia yrittämään lapsia.

tiistai 9. lokakuuta 2012

En voi olla ajattelematta sitä mun tutun raskautta.

Oi kumpa se vaan olis ollu kertomatta siitä raskaudesta niin tarkasti.

Se kerto, että oli saanut keskenmenon aiemmin tänä vuonna. Ton tiedon takia musta tuntuu tosi huonolta olla kateellinen sille. Mä vaan välttelen sitä sen vauvamahaa. Vihaan sitä, mutten sais.

Miks se kerto niin tarkasti? Ei me ees tunneta.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kaverin suusta.

"Sullahan oli sillon muutama vuos sitten hirvee vauvakuume. Onneks et sillo ruvennu hankkimaan. Mieti nyt meijän ikäsellä lapsi."

Niih.