maanantai 26. marraskuuta 2012

Koulussa oli vaikee päivä viime viikolla.

Meillä oli aiheena ruumiin laittaminen. Ja kaikki muu siihen liittyvä.

Vaikeen siitä teki se omaisille ilmoittaminen. En tiedä miten siihen pystyn sitten, kun sen aika tulee. Itken niin herkästi. Miten mä koskaan saan sanottua ne asiat ääneen kaikelta itkulta? Miten voisin koskaan tuottaa jollekki sellaisen surun?

Vaikeeta oli pidätellä itkua jo tunnillaki. Ja sillon sentään vaan kuunneltiin opettajaa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Bad times.

KUN me miehen kanssa riidellään, me kinastellaan, kiistellään, väitellään.

Yleensä se alkaa siitä, kun toinen on väsynyt. Ja sitten toinen ei kestä sitä toisen kiukuttelua. Sitten siinä jompikumpi tiuskaisee ja, jos toinen jatkaa, sillä riidalla on mahdollisuus paisua.

Me kuitenkin tunnetaan toisemme hyvin. Tiedetään, miten toisen saa suuttumaan. Osataan valita ne sanat todella helposti. Ei nytkään tekis edes tiukkaa keksii jotain miestä loukkaavaa.

Mun mielestä meidän pahimmat riidat sisältää sen, kun mies sanoo, että ei haluaisi enää olla mun kanssa ja että mun pitäis lähtee. Kuulostaa pahalta, mutta ei kannata huolestua. Se ei sitä oikeesti tarkota. Se vaan tietää, että toi on SE mikä saa mut lamaantumaan. Mikä saa mut luovuttamaan ja menemään makkariin itkemään. Sitten tuun sieltä pois tai mies tulee sinne ja ollaan hetki vierekkäin hiljaa. Mun silmät on sillon aina tosi kipeet, ku oon itkeny niin paljon. Sitten kysyn, että tarkottaako se sitä oikeesti. Ei se tarkota kuulemma. Ja luotan siihen, eihän mulla oo syytä olla luottamattakaan mun mieheen. Ja pyydetään anteeks. Ja unohdetaan asia ja vaan ollaan vierekkäin ja nauretaan asioille. Hellitään toisiamme ja pyydetään uudelleen anteeks.

Ja mä sanon, että rakastan sitä, vaikka se onki välillä idiootti. No ei nyt sentää. Se sanoo, että niin on idiootti välillä. Ja et se ei ikinä selviäis yksinään.

Ja mies sanoo, että oon kaunis, vaikka mulla oliski ihan turvonnu naama ja nenä vuotanu.

Pakko kai sen on sitte olla rakkautta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Mistä on hyvät miehet tehty?

Uskalluksesta.
Itsevarmuudesta.

Huumorista.
Hymyistä.
Nauruista.
Sanattoman kommunikaation iloista.

Ymmärtävyydestä.
Uskollisuudesta.
Lojaaliudesta.
Luotettavuudesta.
Ajattelevaisuudesta.

Huolestumisista.

Haavoittuvaisuuden myöntämisestä.
Omien pelkojen paljastamisesta.
Sisimpänsä vuotamisesta.

Luottamisesta.

Kyvystä kuunnella toista.
Auttaa toista.
Tukea toista.
Parantaa.

Haleista.
Pusuista.
Huomiosta.
Rakkaudesta.

Mulla on hyvä mies. Täydellinen, vaikka itse sanonkin. Mitään en muuttaisi.
-tai vois se olla vähän innokkaampi siivoomaan ;)

tiistai 13. marraskuuta 2012

TMI ALERT!

Noh.

Tänään tapahtui taas jotain. Tai siis oikeestaan ei tapahtunut mitään.

Oltiin tekemässä asioita ja mies sitten rupes paljaalla ihan kunnolla niinku... niih. Mä sitte ihmettelin et miten se uskaltaa noin tehä ja kysyin:"Laitatsä kortsuu ollenkaa?"

Se sitte vastas, mun mielestä hieman... häiriintyneenä, keskeytettynä, pettyneenä:"Jooh" ja nous hitaasti noutamaan sitä.

Oliskohan mun vaan pitäny pitää suu kiinni? Oliskohan se tehny ilman?

torstai 8. marraskuuta 2012

Mies laitto viestiä:

"- - oon mä alkanu enemmä ja enemmä hyväksyy sitä lasta ; ) - -" (eli siis sitä ideaa lapsen yrittämisestä)

Olen onnellinen :)

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Eilen koulussa:

Juteltiin parin luokkalaisen kanssa jotain ja keskustelu johti sitten seuraavaan tilanteeseen:
Henkilö A(mies): "Mutta Cii:hän on naimisissa, en mä naimisissa olevia yritä iskee."
Henkilö B(myöskin mies):"Mutta se, että Cii onki naimisissa, ei tarkota, että se olis onnellisesti naimisissa."

Olin vaan että.......MITÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHHHH??????? Aika törkeesti sano, koska se viittas tolla vain ja ainoastaa muhun. Se henkilö B nimittäin oli hetki sitten saanut kuulla mun naimisissa olemisesta. Heti sen äänestä kuuli, että se vähätteli mun avioliiton arvoa. Koska mä satun olemaan häntä nuorempi. Se ilmeisesti tarkottaa sen päässä, että lapsellisempi ja epäkypsempi. Ja siinä tilanteessa mä heti sanoin, että vihaan sitä, kun ihmiset heti tuomitsee mut ja kuvittelee tän meidän avioliiton olevan vaan jotain pelleilyä, koska menin niin nuorena naimisiin.

Kyl mä tiesin, että sitä se tulee olemaan vielä jonkun aikaa jo sillon 19-vuotiaana. Olinhan mä jo kuullut siitä, ku menin 16-vuotiaana kihloihin ja siitä ku 14-vuotiaana mulla oli 17-vuotias poikaystävä. Aina mä oon sitä pilkkaa ja naureskelua kuullut.

Mutta ei ihmiset tajua, että se loukkaa, ettei kukaan usko meihin. Mä uskon meihin! Me molemmat uskotaan. Mut olis se silti kiva kuulla reaktiona "Onneks olkoon" naureskelun sijaan. Kyl me ollaan ihan tosissaan.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Äiti.

Miks se ei ees kertonu mulle et se on raskana? Sen miesystävä vaan sano:"Sä et sais riidellä tossa tilassa." Ja mä ihmettelin tota lausetta pitkään.

Ku muutin pois ja en enää ollu yhteydeessä äitiin ollenkaan, mulle kyllä tarjottiin aikaa terapiaan ja kuraattorille. Mut en ollu sillon vielä valmis käsittelemään sitä asiaa. Halusin vaan, että kaikki jättää mut rauhaan ja antaa mun ajatella sitä yksin. Tai halusin olla ajattelematta sitä asiaa.

Viimenen kerta ku istuin sen sylissä oli joskus sillon kesällä ennen pois muuttoa. Sen vatsa oli jo niin iso, et se tuntu mun selkään. Sen muoto tuntu mielyttävälle selässä, mutta mä silti vihasin sitä. Sitä mitä se edusti. Se oli oksettava. Se oli väärin. Se oli kielletty puheenaihe. Sitä ei saanut mainita. Tiesin kyllä mikä se oli. Ja varmasti äitiki ties, että ymmärrän.

Olishan se jännä tavata se veli.

Tai ei. Ei se olis. Suoraan sanottuna mua ei ollenkaan kiinnosta tavata sitä. Mulla ei oo sitä kohtaan ollenkaan rakastavia tunteita, niinku muita veljiäni. Se on vaan henkilö, jonka olemassaolon tiedän, mutta en oo koskaan nähny. Niinku vaikka Barack Obama, onhan se olemassa, mutta en mä sitä oo nähny.


Oon mä sen kyl kerran nähny vilaukselta. En olis tunnistanu sitä, ellei se olis ollu äitin seurassa. Tai enhän mä sitä tunnistanukkaan. Oletin, että se poika oli se mun veli.

Se pyys mua Facebookissa kaveriks joku aika sitten. Painoin "hylkää". Niinhän seki teki mulle. Ja painoin vielä "En tunne tätä henkilöä." Tottahan se on. En mä sitä tunne enää. Tiedän siitä asioita. Se on ujo. Tykkää neuloa. Lempiväri on keltainen. Huono kokki, mutta sen tekemät korvapuustit on parhaita maailmassa.

Ei mulla juuri äitiä henkilönä oo ikävä. Ikävä on sitä, että mulla olisi äiti. Ja oon kateellinen niille, joilla se on. Ja aina mut vaan jaksaa yllättää se, että joku on hyvissä väleissä oman äitinsä kanssa. Niinä hetkinä tajuan, etteihän tää mun tilanne olekaan se "normaali". Mut mä oon tottunu tähän.