tiistai 29. tammikuuta 2013

Häpeä.

Oon vältelly täällä tästä asiasta puhumista, koska häpeen tätä. Mut mä oikeesti tarviin apua, että saisin itteeni niskasta kiinni.

En nyt tiiä miten tän vois sanoo jotenki kauniisti nii sanon suoraan: oon läski. Siis ihan oikeesti. Mulla on tosi vaikeeta ollu aina painonhallinnan kanssa, mut nyt se on menny niin pahaks että alkaa ittellä olla oksettava ja vastenmielinen olo. Tunnen koko ajan mun kaksoisleuan. Tunnen kuinka reidet hankaa toisiinsa. Tunnen kuinka levee oon.

Kuitenki kuvittelen vielä mielessäni itteni sellasena ku olin monta kymmentä kiloa sitten. Yäk mikä lause, "monta KYMMENTÄ kiloa sitten".

Mulla on vääristynyt ruumiinkuva. Peilistäki mä nään ihan ok näkösen kuvan, vähän pulskan mut sillee siedettävä. Sitte valokuvista se totuus jotenki aina mulle valkenee. Ihan hirvee läskikasa mä vaan oon.

Nyt mua on alkanu oksettaa mun käsivarret. Ku ne on niin leveet ja hyllyvät. Ja nyt muutaman päivän oon huomannu et mun vyötäröllä on sellaset kohdat jossa mun läskit koskettaa toisia. Yöh. Ja mun kasvot on leventyny kans hirveesti. Tuntuu et joka paikka on pelkkää ihraa. Vanhat vaatteetki on kaikki ihan liian pieniä.

Silti mä vaan syön samalla tavalla ku ennenki. Liikaa.

Mä oon sanonu jo pitkään miehelle tästä mun huonosta olosta mut se ei tykkää ku sanon olevani läski. Hyväähän se tarkottaa, mut mä tarvitsisin jonkin kannusteen jolla mä saisin painoani tippumaan. Toisaalta se on hyvä, ettei se kannuste tuu miehen suusta, koska pienenä mun veljet aina kiusas ja haukku mua läskiyden takia. Siitä mun huono itsevarmuuskin on peräisin. Joka päiväisestä kiusaamisesta ja haukkumisesta ja alentamisesta.

Mut mistä mä sitten löytäisin sen kannusteen? Mä oon aikasemmin käyny salilla vuoden ajan, mut siitäki on jo kymmenisen kiloa. Ja ei se yksin käyminen ollu mun juttu. Ku sillon ei ollu ns. pakko mennä. Nii jätin useesti menemättä.

Ja mä kyl koen, että suurempi ongelma mulle on se syöminen. Oon yrittäny ratkasta sitä, et miks syön vaikkei oo nälkä. Oon päätyny moneen syyhyn:
-koska on sen aterian aika/tapa(esim. ku otan aamupalaks aina kaks leipää, vaikkei olis edes yhtään nälkä. Miks en ota sillon vaan yhtä palaa tai vaikka vaan juotavaa?)
-koska mieskin ottaa ruokaa(välillä meillä on siis eri ruokarytmi mut mun järkevä ratkasu siihen on sitte syödä molempien rytmien mukaan)
-koska on tylsää(esim ku katon telkkarii nii tykkään et on käsillä jotai tekemistä tai on liian tylsää. Se tekeminen voi olla napostelua tai sitte neulomista.)
-koska lautasella on vielä ruokaa/pannuun jäi vaan vähän. Tää kulminoituu vielä siihen, että mä otan ihan liikaa ruokaa lautaselle jo aluks. Omille lapsille en ikinä tuu pakottaa syömään lautasta tyhjäks, koska mulla on siitä poisoppimisen kanssa ihan liikaa vaikeuksia.
-en tunne nälkää. Siis suureks osaks sen takia ku syön niin usein, mutta tää on silti ihan totta. Mä voin olla syömättä vaikka koko päivän enkä siltikää välttämättä koe nälkää. En kyl ikinä oo syömättä koko päivää, koska mulla iskee se tylsyys.

Asia, mikä tätä vielä pahentaa, on se, että mun mieli ettii kokoajan sellasia quick fixejä. Kaikkia niitä yhdistää just toi, että jätän syömättä. Ja mä tiedän, ettei se oo oikee tapa. Mut se tuntuu siltä ainoolta vaihtoehdolta.

Vituttaa ku mies saa syödä mitä vaan ja on silti aina toi 70kg adonis. Elämä ei oo nyt yhtään reilu.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Ketä tulisi rakastaa eniten maailmassa?

Miks rakkauden kohteet muuttuu?
Miks rakkaus vähenee?

Miks rakkaus toista kohtaan tuntuu pakolliselta, pakotetulta, käsketyltä, määrätyltä, tylsältä?
Miks rakkaus toista kohtaan tuntuu välttämättömältä, järjettömältä, kulumattomalta?

Miks rakkauden määrä eri ihmisiä kohtaan ei ole vakio?
Molemmat ovat tärkeitä, mut se rakkaus toista kohtaan on nuppineulan pää  ja toista kohtaan on miljoona avaruutta. Entä jos avaruus lakkaa olemasta?
Riittääkö sillon ne nuppineulan päät?

tiistai 15. tammikuuta 2013

Onnellisuus.

Jos ihminen on masentunut, se ei tarkota sitä, ettei olis niitä hetkiä, jolloin nauraa ja on ilonen. Kaikilla on hyviä hetkiä. Hetkiä, jolloin kaikki on kunnossa eikä muista murheita.

Onnellisuuskaan ei tarkota tarkoita sitä, että tuntisi itsensä joka hetki iloiseksi. Voi olla ihan paska päivä, mutta olla silti onnellinen. Onnea voi tuntea huononakin hetkenä.

Onnellisuus tarkoittaa sitä... kirkkautta ja selvyyttä aivoissa. Sitä valoa ja loistoa. Niitä sinisiä, vihreitä, valkosia ja kaiken maailman värisiä kierteitä. Kirkkautta. Se on sellanen eden kaltanen. Se liplattaa. Sitä pientä kutinaa ja kimaltelua takaraivossa. Sitä huojennusta. Tyytyväisyyttä.

Mutta kaikkein tärkeintä oman onnellisuuden kannalta on se, että itse huomaa olevansa onnellinen.

Mä huomaan olevani onnellinen, kun haaveilen tulevasta. Ehkä jonain päivänä meillä sitten on yhteinen lapsi.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Muistan, että se opetti mut neulomaan, kun olin 6.

Se sano, että mä voisin tehä vaikka pipon langasta, joka oltiin saatu mun kaverin äitiltä. Se oli turkoosi ja siinä oli kimalletta mukana. Sitä oli monta kerää.

Se teki mulle silmukat ja näytti sitten miten oikeeta silmukkaa neulotaan.

Mä neuloin innoissani monta riviä, ku se istu vieressä ja neulo niitä kuvioneulepaitoja, joita se neulo myyntiin.

Sitte huomasin, että siinä mun alottamassa pipossa on aivan liikaa silmukoita ja se ei enää jaksanu korjata sitä mulle. Lopetin neulomisen siihen, vaikka olisin halunnu jatkaa. Se ei koskaan jaksanu korjata sitä.

Tunnustus x2

"Tämän tunnustuksen tarkoitus on saada huomiota suhteellisen uusille blogeille, joilla on alle 200 lukijaa.

Tässä säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.
"


Kiitän ja kumarran Vanilla ja Maria! Oon niin pihalla, että ketkä tän on jo saanu moneen kertaan, että en taida kellekkään jaella etiäppäin. Vaikka tuleekin huono omatunto;)

torstai 10. tammikuuta 2013

Oon niin kyllästyny ajattelemaan tätä asiaa.

Kyllästynyt suremaan ja murehtimaan tätä. Miks tää ei vaan jo helpota.

Tapaninpäivänä näin veljenpoikaa. Se on melkeen 2. Sen näkeminen oli kivuliasta. Se sano:"Tittis!" ja joi kotikaljaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Muistan, että

sen kanssa oli kiva värittää värityskirjaa. Sen väritysjälki oli niin kauniin tasasta ja se pysy viivojen sisäpuolella. Oltiin olkkarin lattialla ja telkkarista tuli samalla Nanny.

Mut se ei olis halunnu värittää mun kanssa.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Vitutuksen vertauskuvia. Vai niin.


Eilen tapahtui mun maailmaa muuttava tapahtuma.

Meinasin ostaa alesta uudet talvikengät ens talvelle, koska nykyset kengät lentää roskiin ku talvi on ohi.

MUTTA. En ostanu niitä. Koska raskaus. Sehän muuttaa jalan kokoo. Siis RASKAUS.

Ei ees yritetä vielä. Mut se lupas, että tänä vuonna. Mut eihän se oo mikään tae raskaudesta nii miks en voi ostaa niitä kenkiä? Jotenki vaan tuntuu väärältä.

Huhhuh..

torstai 3. tammikuuta 2013

Oon yrittäny olla ajattelematta tätä asiaa.

Oon yrittäny elää elämää.

Viikko sitten mies sano, et se ei haluu lasta, koska se pelkää, että mä kuolen synnytyksessä. Ihana mies. Se hetki oli..bittersweet.

EDIT: Tilasin tossa tunti sitten Vaippailmiö-kirjan. Innostuin miehen sanoista niin paljon, että annoin itselleni luvan siihen. Älkää kuitenkaa kertoko miehelle;)

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Sieltä synnäriltä tullessa.

Mies sano mulle, että lupaa että tänä vuonna. Hetken jo olin ihan hämilläni, että nyt vai? Oli kuitenkin uuden vuoden aatto sillon. Kello oli 17.50.

Mut ei se sitä tarkottanukkaa.

Mutta siis kuitenkin, että tänä vuonna? Vuonna 2013? Onko nyt se aika vai?

Se viel lisäs, että:"Mieti se syntyis samoihin aikoihin ku mä, sun ei tarvitsis ostaa mulle synttärilahjaa ollenkaan." Jäin miettimään sitä.

Yritän olla innostumatta. Yritän olla ajattelematta. Se ei kuitenkaan tarkota sitä. Sillä oli vaan huono mieli ku mä itkin.

Kysyin siltä viel tänää, että tarkottiko se sitä oikeesti. Sanoi tarkoittavansa, mut en silti usko.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Tapahtumia.

Oon pitkään ollu kirjottamatta, koska mitään ei ole tapahtunut. Nyt on.

Miehen kaveri sai muutama päivä sitten lapsen. Käytiin eilen kattomassa niitä synnärillä kun pyysivät. Tuntui pahalta ennen ku päästiin sinne. Muutama kyynel pääs kotona. En tienny mitä vietäis. Ajatukset ei tuntunu toimivan. Oli vaan pelkkä täyden oloinen tyhjyys päässä. Loppujen lopuks vietiin kukkakimppu ja suklaalevy. En voinu ajatella mitään parempaa. Oli vaikeeta.

Siellä osastolla tuli oven takana tosi vaikee olo. Sanoin miehelle:"Ollaan vaan hetken aikaa, ku se äiti on varmaan väsyny." Totta toiki, mut tiesin et en mäkää pitkään jaksa. Eteenpäin piti käytävää kävellä, mutta hidasta se oli. Oikee, vasen, oikee... Pääsin kyl sisälle huoneeseen. Se mies kysy että näinkö vauvaa. En olis halunnu. Oli pakko olla kohtelias ja astua se viimenen askel eteenpäin ja hymyillä vauvalle. Onneks pääsin hetkeks pois huoneesta ku laitoin kukat maljakkoon. Ja pesin kädet kahteen kertaan. Ihan vaan, ettei tarvis kattoo sinne päin. Sitte kattelinki huonetta ympäriinsä. Ja sen vauvan vihreitä villasukkia.

Se mies kysy, että halutaanko ottaa syliin. Mun mies sano, ettei haluu ku pelkää hajottavansa. Mä vaan kieltäydyin kohteliaasti: "Ei, kiitos." "Eiku ota vaan jos haluut." Jos haluun? No HALUUN, mut en haluu alkaa itkee nyt nii siks en haluu. Hiljaa kieltäydyin uudelleen. Ja purin huulta, puristin kynsiä kämmeneen ja kattelin sen huoneen rumia verhoja. Vastailin lyhyesti.

Kun lähettiin pääsin oven taakse piiloo ja sitte alko tulla. Piti kävellä nopeesti, että pääsis portaikkoon, ettei ne kuulis. Sitte itkin ja mies halas.