perjantai 31. toukokuuta 2013

Joskus sitten

Viimeaikoina ollaan puhuttu lapsesta aika useesti. Melkein päivittäin. Tai ei puhuttu, mutta mainittu. Se vaan ei suju vieläkään kunnolla.

Kun mies mainitsee lapsen, tuun surulliseks, koska se vaan vitsailee.
Ku mä mainitsen lapsen, mies vaikenee, koska tietää mun olevan tosissani.

Joskus tulee se aika, kun lapsesta puhuttaessa ollaan molemmat onnellisia. Tai niin mä ainakin haluan kuvitella.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Musta tuntuu, että se aika on löhellä.

Se aika, jolloin hän on valmis. Ei hän sitä ole sanonut, mutta sellanen tunne kuitenkin on.

En tiedä mitä mieltä olla. Toisaalta tuntuu helpottavalta, vihdoinkin! Mutta toisaalta pelottaa niin suunnattomasti. Se on niin iso päätös. Ja onko se edes oikea päätös?

perjantai 24. toukokuuta 2013

Eilen uskalsin taas puhua siitä sulle.

Tai oikeastaan vaan mainitsin sun nimes. Katseesta tiesit mitä tarkoitan. Lasta.

Sanoit, että sua pelottaa, että kuolen synnytyksessä. Tavallaan niin suloista. Tavallaan niin suolaista. Tuohon pelkoon kun ei ole parannusta.  Kerroin sulle faktoja kuinka moni kuolee synnytyksessä vuosittain. Kerroin sulle faktoja siitä kuinka moni kuolee vuosittain autokolarissa. Annat mun silti ajaa autoa.

Sanoit:"Minähän lupasin tänä vuonna, mulla on vielä puol vuotta aikaa."
Muistutin sua sun aikaisemmista lupauksista. Sanoit, ettet muista niitä. Se ei korjaa vahinkoa.

Sanoit, että juhannuksena, sillonhan niitä muutenki sattuu. Haluaisin toivoa tuon todeksi. Tiedän sen vain vitsiksi.

torstai 23. toukokuuta 2013

Ollaan menossa nukkumaan.

Katsotaan toisiamme. Sinä minua ja minä sinua.
Katsotaan vaan. Ihan hiljaa.
Kuulen sun hengityksen. Näen sun sydämen sykkeen kaulalla. Melkeen voin kuulla sen.
Näen sun jokaisen silmäripsen. Näen sun silmien verisuonet. Näen sun ihon huokoset.
Haistan sun tuoksun. Sun tuoksus. Se on rauhoittavaa.

Sua katsoessa mun mielessä pyörii miljoona kysymystä, jotka haluisin kaikki kysyä, huutaen.
Yksi niistä on tärkein. Mutta sitä en voi sanoa, en voi kysyä. Koska sä et tiedä vastausta. Koska vastausta ei ole. Vastaus satuttaisi.
Olen hiljaa. Niin olet sinäkin. Taidat kuitenki arvata ne mun ajatukset.

Millon olet valmis?

tiistai 21. toukokuuta 2013

Olen alkanut epäröimään

Epäröimään sitä, että olisko nyt hyvä aika sittenkään. Ei ole. Mutta ei kai sitä koskaan. Mutta en halua jättää koulua kesken. En halua jäädä muista jälkeen. En halua joutua toiselle luokalle.

Haluan valmistua. Haluan saada turvallisen rahatilanteen. Haluan saada tasasen elämäntilanteen.

Haluan laihtua tarpeeksi. Haluan terveelliset elämäntavat.

Hluan vakituisen työn ja oman talon. Talon, jossa on monta huonetta. Talon, jossa on iso piha ja metsää ympärillä. Ehkä järvenrantaa. Pihalla tilaa leikkimökille ja koiralle temmeltää. Ja kahden auton tallin.

Mutta kaikkea tätä on mahdotonta saavuttaa ennen.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

On ollu rankkaa viime aikoina.

Rankkaa, koska on niin paljon tehtävää. On koulu, kaks työtä ja vielä ens vuoden pääsykokeisiin valmistautumista.

Harmittaa, että se mistä ensimmäisenä karsin sattuu olemaan pääsykokeet, vaikka se on se mun tulevaisuus. Se antaa meille paremman elämän. Se antaa lapselle mahdollisuuden vapaampaan maailmaan. Mutta hetkellisesti on tärkeää myös paljon töitä.

Tää helpottaa sitten ku mies saa töitä. Sitte voin varmaan pistää toisen työn hetkeks tauolle, luopua siitä en uskalla kokonaan. Koskaan ei tiedä, jos toiselle työlle käy jotain.

Ahdistaa olla niin tunnollinen.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Oon joku aika sitten alottanu sen laihdutuksen

Yllättävän helppoo se kuitenki oli. Päätin vaan, että nyt syön vähemmän. Muutamassa päivässä se tuli jo ihan rutiiniks, että syön 5 ateriaa per päivä, noin 200-300kcal/ateria. Eikä edes ole nälkä missään vaiheessa ollut.

Hankalaa on vaan ajatukset. Huomasin, että en siitä syömishäiriöstä olekkaan parantunut. Pää sanoo hetkittäin, että pitäis vaan lopettaa syöminen, laihtuisin nopeemmin. Onneks järki on kuitenki kasvanu sen verran, etten anna noille ajatuksille mahdollisuutta pahentua.

Olihan noi ajatukset pitkään poissa. Ku muutin miehen kanssa yhteen, lopetin vaan siitä ruoasta stressaamisen. En kokenu sen enää haittaavan mua, jos söin. Kun söin. Onnellisesti söin mitä halusin ja kuinka paljon halusin. No se nyt näkyy:D

Kannattaa varmaan kyllä kertoo miehelle. Että se vois varmuudeks vahtii mua. En kuitenkaa haluu sitä sairautta enää, vaikka se tuntuiskin nyt parantavan kaikki ongelmat. Koska noin mun pää ajattelee, vaikka toisaalta tiedän, ettei se oo totta. Ja toisaalta taas en.