perjantai 29. kesäkuuta 2012

Meidän häät.

Mä kuvittelin pienenä täydellisiä häitä. Helsingin tuomiokirkko, kesä, kaunis mekko, koko suku ja kaikki tutut, vierailla päällä pelkästään valkeeta.......

Toteutunut ei sitten ollut lähelläkään kuvitelmia, mutta... silti kaikesta teki täydellisen se, että mentiin naimisiin. Millään muulla ei ollut väliä :)

Me oltiin oltu yhdessä päälle kaks vuotta ku mentiin kihloihin. Mun idea (ja vaatimus), oon liian hyvä tyttö ollakseni miehen kanssa noin pitkään ilman mitään lupausta tulevasta. ;) kihloissa oltiin oltu melkeen kolme vuotta ku viime syksynä sitten päätettiin et kyl se nyt on jo aika mennä naimisiin. Oli muistaakseni syyskuu.

Vaatteet:
Ensimmäinen ostos minkä ostin häitä varten oli sukat mun miehelle! :D Ne makso euron ja niiden varressa oli kitaraa soittava luuranko :D Sen jälkee ostin mulle Ellokselta alesta persikan värisen trikoomekon (makso muistaakseni 7e :D ) ja sellasen polveen asti yltävän luonnonvalkosen neuletakin (joku 20e). En halunnu tuhlaa noihin vaatteisiin hirveesti, enkä todellakaa halunnu mitää valkeeta über-unelmaa päälleni :D ei kukaan sitä uskois enää sen jälkee ku oltii jo asuttu yhessä päälle kaks vuotta ;) Tilasin kans sieltä kengiksi sellaset beiget wannabe-mokkanahka saappaat(jotka oli muuten sairaan epämukavat jaloissa, ja niitten pohja meni aika huonoks vaikka pidin vaan sen päivän niitä!!)

Muualta kaupungista kävin ostaa mulle laukun(sellanen bling-bling-clutch, rakastan sitä! se on mun kaapissa, en oikee tiiä missä sitä vois käyttää :D 18e) ja alusvaatteet(vähän puristaa makkaroita parempaan muotoon ;) )

Miehelle tilasin Ellokselta tummanharmaan Espritin neuletakin. Se ei halunnu pitää puvuntakkii ja halusin sille kuitenki vähän siistimmän päällipaidan. Sitten sillä oli sen vanhat puvunhousut, musta kauluspaita, mokkaset juhlakengät(joiden ulkonäköö muuten rakastan! Ne on tosi tyylikkäät.) ja musta kravaatti.

Vihkiminen:
Meillä oli hieman kinaa hääpäivästä heti alkuun ku mä olisin halunnut meidän kihlajaispäiväks (23.12.) ja mies olis halunnu 10.12. Loppujen lopuks mä voitin (tietty ;) ) koska toi miehen toivoma oli lauantai eikä me todellakaa aiota maksaa ylimäärästä maistraattityypille siitä että käydään siellä kääntymässä kolme minuuttii!

Joten mentiin siis naimisiin maistraatissa kello 15 tasan kolme vuotta meidän kihlajaispäivästä. Todistajina meillä oli miehen vanhemmat ja mun isä. Miehen vanhemmat merkittiin virallisiks todistajiks(koska niitä ei merkata ku kaks). Nolointa oli se ku iskä halus kuvata sen ja sitten ku piti sanoo se "tahdon" isin edessä(ei isi saa tietää! Ku mä oon viel isin pikkutyttö!!! :D)

Omituisinta oli se, että sukunimi oliki yhtäkkii sen pienen hetken jälkeen ihan eri. Ja sen jälkee mulla oli jonku aikaa sellanen omituinen olo siitä... :D Nyt kun on puol vuotta kulunu nii alkaa jo tottumaan :)

Juhla:
No sen jälkee mentii kotii hakee ruoat, jotka oltiin tehty edellisenä päivänä ja aamulla. Tarjottiin kasvis- ja lihaversiot makaroonilaatikosta (joo kuolkaa tähän kuinka kauheeta tarjottavaa noin juhlallisessa tilaisuudessa!! Mutta se oli halpaa ja helppo tehä edellisenä päivänä mahdollisimman valmiiks. Sitten meillä oli 4 erilaista salaattii(joista 2 oli siis allergikoille suunnattuja). Varsinaista hääkakkuakaan meillä ei ollut, Britta-torttu kyllä(mies tykkää marengista, sen toivomus).

Meijän juhlapaikkana oli helluntaiseurakunnan tila(miehen vanhemmat helluntailaisia). Pidettiin siellä koska saatiin se ilmaseks ;D Miehen äiti autto meitä paljon. Se esim oli keittiössä paljon, se teki melkeen kaikki jälkkärit ja osti kaikki ne vähäiset koristukset. Siellä juhlassa meillä ei ollu mitään "toimintaa", ei olla sellasia ihmisiä. Oltiin vaan ja juteltiin. Ja mä kiersin koko ajan mun veljenpoika(silloin 9kk) kainalossa. Mä niin rakastan sitä ;) Vaikka näänki sitä ihan liian harvoin :(

Jälkeen:
Vaikka vieraita oliki ollu niin vähän (23, joista 2 oli pikkulasta), niin siivottavaa oli hirveesti! Alko väsyttää hirveesti siitä! Ja mun miehen piti vielä mennä seuraavana yönä töihin klo 2. Eli ei sitten tullu sinetöityy avioliittoo vielä sillon ;)

Meijän tarkotuksena oli se, että mahdollisimman vähällä rahalla selvitään, koska se on vaan yks päivä ja ei haluta meijän säästöjä tuhlata siihen turhuuteen :D joten loppujen lopuks tais mennä joku alle 300e. Aikas hyvin mun mielestä ;) Anopillaki varmaa meni samanverran tosin... :D

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ahdistus.

Ei oo ketään kenen kanssa puhuis tästä. Kenelle kertois oikeesti miltä tää tuntuu. Tuntuu niin yksinäiseltä ja sekavalta. Järkihän sanoo, että eka ammatti ja sit vasta....elämä. Mut toinen puoli vakuuttaa mulle, että mä jos kuka pystyisin hoitamaan molemmat. Ja täydellisesti.

Kyllä mä pystyisin siihen.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Naiivius

Miten ihminen onkin niin naiivi? Milloin se oikein loppuu?

Ennen mä kuvittelin, että äänestämällä voi oikeesti vaikuttaa. Kyllä mä pressaa kävin äänestämässä, koska oli hyvä ehdokas, jota halusin tukea, mutta eduskuntavaaleissa en käyny. Ei niistä ehdokkaista kukaan ollut sellanen, jonka mielestä olisi ollut samat asiat tärkeitä kuin mun mielestä. Ja koska ollaan tälläsestä pikkukaupungista nii ei ne meidän äänestämät henkilöt ees saa huomiota eduskunnassa, että sais siellä ees jotain aikaan.

Ennen mä kuvittelin, että kun tekee kaiken täydellisesti koulussa, saa tulevaisuudessa ihan sormia napauttamalla kivan työn, menestystä, kunnioitusta ja paljon rahaa. Ei se ookkaan niin. Niitä työnantajia ei tunnu ollenkaan kiinnostavan se, kuinka hyvin on menestynyt. Niitä kiinnostaa se, että "osaa ottaa välillä rennostikin". Kyllä mä osaan, mutta mun mielestä koulutus ei oo sellanen paikka, että kannattais "ottaa rennosti". Siinä kuitenkin on kyse tulevaisuudesta.

Ennen mä kuvittelin, että ihminen alkaa haluamaan lapsia, kun on kaikki asiat kunnossa. Tai oikeestaan en pystynyt ees kuvittelemaan sitä aikaa, että itte haluaisin lapsia. Halusin lapsilleni niin paljon parempaa kuin missä itte elin, minkä olemassaolon tiesin. Nyt kuitenkin asiat on paremmin. Ja oon alkanut kaipaamaan omaa lasta. Vaikka mulla ei ees oo oikee aika siihen! Miten mä vielä jaksaisin ainakin 5 vuotta ilman lasta?

Maailma on lapsena niin mustavalkeeta. Miks kukaan ei kerro, että siellä on lisäks ne kaikki muut miljardi väriä?

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Eilen tapahtunutta.

Eilen sanoin mun miehelle taas vaihteeks et mitä jos ens kuussa alettais yrittää. (Sanoin sen kyl moneen kertaan...) Vihdoin se vastas et mökillä. Oltais menossa sinne elokuun alussa.

Mutta.
Mutta.
Mutta.

Se sano noin viimekin vuonna. Sillon ei tapahtunut mitään. Ei tarkottanut sitä oikeesti sillon. Tarkottikohan nyt?

Ku se vaan haluu miellyttää mua. Ja se on ihana sen takia. Mun toiveet ei siis oo kovin korkeella tän asian takia, mut ei se haittaa.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Se oli iloinen. Mä olin iloinen.

Mä näin taas unta.

Sillä oli harmaa collegepaita.
Ja mustat housut.
Paidassa oli sini-vihreä kuva traktorista.
Ranteessa sillä oli kello.
Se oli ihan liian iso sille.
Mutta se esitteli sitä kelloa tosi ylpeänä.
Niin ilosena.

Se oli just oppinu kävelee.
Just just pysy pystyssä.
Hirveellä vauhdilla piti mennä, ettei kaatuis.
Sen isä, mun mies, piti siitä kiinni, ettei se kaatuis.
Ja se otti tukee isänsä jaloista.
Sitten isä päästi siitä irti ja se juoksi mun luokse.
Se hymyili niin leveesti ku vaan pysty.
Ja katto niin rakastavasti mua silmiin.

Se oli poika.
Mä rakastin sitä.
Jotenki samanverran kun mun miestä, mutta aivan eri tavalla.
Lopuks mä halin sitä onnellisena.
Ja juttelin sille ku se jokelteli.
Kaikki oli niin valosaa ja aurinkoista.

Mut sitten mun vieressä olikin vaan oma mies. Olin niin pettynyt.

Täytyy olla raskaana.

Oksettaa. Oonkohan raskaana?
Väsyttää. Oonkohan raskaana?
Pyörryttää. Oonkohan raskaana?
Tekee mieli syödä koko ajan. Oonkohan raskaana?
Sattuu vatsaan. Oonkohan raskaana?
Itkettää. Oonkohan raskaana?
Rinnoissa tuntuu. Oonkohan raskaana?
Menkat on myöhässä. Oonkohan raskaana?
Koko ajan pissattaa. Oonkohan raskaana?
Janottaa. Oonkohan raskaana?
Kaikki haisee. Oonkohan raskaana?
Kauheen kuuma. Oonkohan raskaana?
Hirvee nuha. Oonkohan raskaana?

Mun täytyy olla raskaana. Pliis?

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Plääh.

En oo pitkään aikaan kirjottanu kunnolla tänne.

Ku en tiiä mistä mä voisin kirjottaa. Ku enne oli niin paljon asioita sanottavana mut nyt...ei mitään. Ku ei tää asia oo edennyt mitenkään eikä todennäkösesti tulekkaan etenemään vielä pitkään aikaan.

Sanon aina miehelle:"Mitä jos mentäis harjottelee lapsen tekoo...ilman kortsuu?" Sanon sen, vaikka tiedänki vastauksen. Välillä se vastaa:"Okei", mut tiedän, et se vastaa sen vaan, koska se haluu antaa sen vastauksen, että lopettaisin sen. Tiedän että se haluu vaan miellyttää. Ei me oikeesti sitä tehdä.

Välillä mä vaan hoen sen nimeä; vaadin sitä, että se kattois mua, että mä pystyisin tuijottaa sen silmiin. Sitten käsken sen lukee mun ajatukset. No se tietty ei tiedä mitä oikeesti ajattelen, mut se arvaa. Mut se silti vastaa jotain hauskaa esim.:"No okei, saat hieroo mun kiveksiä, jos noin kovasti haluut." Ja sitten nauretaan :D

Oikeesti se vaan haluu, että lopettaisin sen painostuksen. Tiedän. Ja mä yritän, mutta se on niin vaikeeta olla puhumatta tästä. Vaieta. Ku mä niin haluaisin lapsen.

Mutta samalla kuitenki pelottaa. Pelottaa se, että rakastaisinko sitten sitä lasta enemmän kun mun miestä? Olisko sillon se lapsi se kaikista tärkein? Haluaisin, että mies olis. Se on se mun turva.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Miksi mä edes haluan lasta?


Haluanko mä lasta vaan itsekkäistä syistä?
Mutta haluaako kaikki?
Onko edes mahdollista olla epäitsekäs ja samalla haluta lasta?
Kuka oikeesti haluaa lapsensa näkevän kaiken tän pahan mitä maailmassa on olemassa? Vaikka ne pahimmat asiat ei oo siinä omassa elinympäristössä, mutta muualla maailmassa.

Olisko sen lapsen kannalta vaan parempi luovuttaa se lapsen haaveilu ja haluaminen?

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Sitten kun.

Mä aina ajattelen mielessäni, että sitten KUN me erotaan. Se on niin väärin. En ajattele, että olisin onnellisempi silloin, vaan ajattelen, että miten mä ikinä tulisin selviimään yksin. Mut miks mä sitten en voi luottaa siihen, että ei erota ikinä?

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Mun entinen paras kaverini vahignoitti mua aika lopullisesti.

 


Oltiin kavereita alakoulussa ja yläkoulun eka luokka. On hänestä paljon hyviäkin, aurinkoisia muistoja. Mutta se "ystävyys" mun oli vaan pakko lopettaa.

Hän vain valehteli mulle koko ajan. Luuli, etten huomannut, kun valehteli. Huomasin aina. Joka kerta se satutti vain enemmän ja enemmän. Miksi en ollut totuuden arvoinen? Olisit mielummin sanonut, ettei nyt huvittanut olla, koska et vain jaksanut. Et olisi keksinyt tekosyytä, joihin aina liittyi isäpuolesi.

En sanonut hänelle mitään siitä, että hän ei pystynyt valehtelemaan minulle. Olin hyvin kasvatettu enkä halunnut aiheuttaa riitaa.

Mutta sitten yhtenä päivänä se kaikki vain oli liikaa ja sanoin hänelle, ettemme enää ole ystäviä hänen valehtelunsa takia. Sen päivän jälkeen emme enää puhuneet kuin pakon edestä. Hän oli ainoa siteeni aikaan ennen ja jälkeen äidin. Hän oli myös ainoa siteeni aikaan ennen ja jälkeen nykyisen mieheni. Hän oli ainoa siteeni myös moneen muuhun aikaan.

Pidin sitä silloin ystävyytenä. Ei se sitä ollut Se oli vaan jotain mitä mä kuvittelin. Toivoin. Halusin sen olevan.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Paljastus



Yllättävän pitkään olen jaksanut tätä blogia kirjoittaa. Luulin, että kyllästyisin heti.

Yleensä,kun kirjoitan näitä blogitekstejä, kirjoitan kaiken ensiksi paperille käsin. Tätä tekstiä kirjoitan ruudulliselle A4-lehtiölle, joka haisee kipsille. Ja pullotetulle musteelle. Alustana on Amy Dempseyn Moderni taide-kirja. Kynäni on mieheni lahjaksi saama kynä. Siinä on hänen etunimensä ensimmäinen kirjain.

En tiedä miksi kirjoitan nämä paperille. Ehkä se auttaa jäsentämään. Suunnittelemaan. Varmistamaan sen, että sanon kaiken haluamani. Ehkä koska se on dramaattisempaa itselleni. Ehkä koska en halua, että istun pitkän aikaa koneella näpyttäen, miettien ja itkien tekstilleni. En halua, että mieheni huomaa. En ole kertonut hänelle tästä blogista.

Kerron sitten joskus, kun olen valmis.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Mieheni on paras ystäväni.

Ennen kuvittelin sen olevan söpöä, ihanaa, tavoiteltavaa jopa suotuisaa. Kadehdittavaa. Kyllä se yhä jossain määrin on kaikkia noita. Mutta. Hän on samalla myös ainoa ystäväni.

On minulla kavereita, joiden kanssa vietän joskus aikaa. Mutta en vain viihdy heidän kanssaan samoin kuin mieheni. En ole kellekkään pystynyt olemaan niin avoin ja oma itseni kuin miehelleni. Ollessani kavereideni kanssa kaipaan miestäni joka hetki. Eroahdistus. Ei mene pois, eikä edes helpota.

Kun kaverini tulevat käymään, tunnen esittäväni roolia. Kun käyn heillä, esitän roolia. Töissä esitän roolia. Kun tapaan sukulaisiani, rooli vain päällä! Jopa vieraillessani lapsuudenkodissa, en voi lopettaa roolin esittämistä.

Ennen tämän lapsettomuus-asian patoutumista en kokenut tätä ystävättömyyttä mitenkään... puuttuvana. Ennen en tajunnut sitä kuilua minun ja parhaan naispuolisen kaverini välillä.

Elämme niin eri maailmassa. Tai kasvoimme niin eri tahtia.

Hän alkoi vasta noin kaksi vuotta sitten seurustelemaan poikaystävänsä kanssa. Yhteen he muuttivat vasta äskettäin. Minä ja hän asumme todella kaukana toisistamme. Emme pidä paljoa yhteyttä. Näemme toisiamme muutaman kerran vuodessa. Silti, kun näemme, olemme Ystäviä. Mutta silloin, kun emme näe, olen yksinäinen

Kaipaan ystävää, jolle voisin puhua tästä lapsettomuudesta. Mutta en voi puhua tästä asiasta hänelle. Koen sen paljastamisen liian avoimena ja pelkään haavoittuvani hänen sanoistaan. Hän ei tekisi sitä tahallaan. Hän vain on eri tilanteessa elämässään. Olen kokenut enemmän. Mutta haluaisin silti tukea.

Nimettömäni

Mun sormuksen alla tuntuu painauma. Oon liian nuori siihen.

Sormus ollut jo yli kolme vuotta samassa sormessa. Mutta en siltikään kadu.

Rakastan mun miestä. Useimmiten :)

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Kahdeskymmenes minuutti.

Se on joka hetki mielessä. Se, että saisi oman lapsen. Niinhän ne sanoo.

En mä sanois, että joka hetki. Se olis kyllä aika masentavaa, jos olisi koko päivän ihan joka hetki ajatukset vaan siinä.

Kyllä sitä tulee silti udein ajateltua. Mutta ei joka hetki. Ehkä joka 20. minuutti.