perjantai 18. lokakuuta 2013

Sairasloma oli ja meni.

Eipä tuo tainnu kovinkaan paljoa auttaa. Jouduin silti käymään toisessa työssä, harjottelussa ja koulussa. Toinen työ sentään menee jo rutiinilla, mutta toi koulu on tänä syksynä ollu jotain niin raskasta. Yksi päivä kerrallaan siitä on onneks selvinny jotenki.

Voi kun sais vaan yhen päivän nukkua niin pitkään ku huvittaa, herätä tyhjyyteen ja olla yksin. Maata sängyssä vaan koko päivä tekemättä mitään.

Voi kun joskus pääsis hetkeks vaan itkemään sen verran ku haluaa niin ettei mies näkis tai kuulis.

Voi kun joskus vois olla edes hetken olla ajattelematta tätä lapsettomuutta.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Uutisia

Vanha paras kaveri on raskaana. Taas. Tuntuu niin pahalta. Miksi? Sattuu niin paljon. Itkin taas suihkussa.

Ei se oo multa pois mutta silti.

perjantai 20. syyskuuta 2013

On helpottanut se, että mies vihdoin kuunteli, kun kerroin, etten jaksa enää.

Mutta silti tuntuu tosi pahalta, kun se vähättelee mun tuntemuksia.

Eilen käveltiin parkkipaikalla autoa kohti ja sanoin, etten taida jaksaa kävellä sinne asti ja ehdotin, että pidetään tauko. Se sano, että nyt mun pitäis lopettaa toi ylireagointi.

Mutta kun mä en ylireagoinut. Se tuntemus oli tosi. Sillä hetkellä tuntui, että maailma pienenee järkyttävällä vauhdilla ja kaikki se massa tunkeutuu mun kalloon. Tuntui siltä, että pyörryn, jos otan enää yhdenkin askeleen. Tuntui siltä, että hengittämisellä ei ole mitään merkitystä.

Sanoinki miehelle siinä tilanteessa, että sen pitää lopettaa tollanen käytös. Mä tuin ja ymmärsin sitä sillon, kun sillä oli huono olla. Nyt sen pitää yrittää ymmärtää mun oloa.

Ps. Miten kauheelta voikaan tuntua olla ihmisten seurassa? Kaikkeen joutuu kiinnittää niin paljon huomiota. Hengittäminen. Pystyssä pysyminen. Kuuntelu. Vastaaminen. Itkemättä oleminen.

torstai 19. syyskuuta 2013

Se kun...

Kun et jaksa avata ulko-ovea, koska joutuisit nostamaan käden ja avaamaan taskun vetoketjun, jotta saisit avaimet.

Kun keräät ulko-oven takana voimia, nostaaksesi käden ovikellolle.

Kun alat itkeä loputtomalta tuntuvaa itkua hävitettyäsi silmälasien puhdistusliinan. Joka kuitenkin oli siellä mistä sitä etsitkin.

Kun kilometrinkin kävely tuntuu niin ylitsepääsemättömän pitkältä matkalta. Ja joudut menemään sen autolla.

Kun menet pieneen nurkkaukseen kyykkyyn, jotta saisit itkeä ilman, että mies huomaa.

Kun et voi tunnilla keskittyä opetukseen, koska et ymmärrä kirjaimia. Saati puhetta.

Kun saat tunnilla ahdistuskohtauksen kaiken hälinän takia.

Kun et voi kaupassa tehdä ostoksia, koska ihmisten paljous vie kaiken huomion.

Kun tulet kotiin, huomaat, että mies on laittanut jo viikkaamasi puhtaat pyykit takaisin narulle, itket puoli tuntia putkeen.

Kun tajuat esittäneesi jaksavaa pitkän aikaa. Kun tajuat, että nyt ei enää pysty.

Kun haluaisit vain mennä hiljaiseen, tyhjään huoneeseen makaamaan lattialle ja tuijottaa kattoa. Ja olla ajattelematta. Viettää siellä viikon.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Olis taas kohta ovulaation aika.

Jotenki tuntuu siltä, että mies kohta muuttaa mielensä. Se puhuu tästä niin avoimesti. Niin iloisesti. Niin paljon.

Sen silmät antaa ymmärtää niin.

Tältä musta tuntuu.

Mutta silti pelottaa niin perkeleesti, että se perääntyy. Taas.

torstai 12. syyskuuta 2013

Myöntäminen

Oon ruvennut tekemään lenkkejä. Niistä tulee hyvä olo. Voi purkaa kaiken sen turhautumisen lapsettomuudesta ulkoilman hengittämiseen. Tai eihän se kaikkea korjaa mutta helpottaa kutenkin.

Eilen olin kaverin kanssa iltalenkillä. Se sitten kysy ihan suoraan että ollaanko me ajateltu lapsia. Ekana meinas tulla se normaali vastaus, mutta päätin kuitenkin vastata totuudenmukaisesti. Se ei ole musta kiinni. Sen myöntäminen jollekki toiselle helpotti kummasti.

Kunpa vaan joskus se kipukin helpottais.

torstai 15. elokuuta 2013

Tehdäänkö vauva?

Katottiin Leijonan luolaa. Siinä oli kestovaippoja. Se esittelijä kertoi kuinka paljon kertakäyttövaipat roskaa.

Ton takia mä en haluu käyttää kertakäyttövaippoja.

Aijjaa.
Millon?
Öö.. Mä lupasin sulle tänä vuonna. Miten olis mun synttäreillä?
Ääh. Sä siirrät sitä koko ajan. Miten olis ens viikolla? Mulla olis ovulaatio ens viikon sunnuntaina.
Ai mökillä?
Onks mökki jo ens viikolla? Ihanaa, viimeinkin kesäloma. Ärsyttää kokoajan tehdä töitä.
No sä oot ansainnu sen... Mut sun pitää luvata, ettet kuole mihinkäön komplikaatioihin.
No ei sitä voi luvata. Mut mä lupaan, että syön terveellisesti ja yritän. En juo limpparii tai herkkuja. Enkä juo teetä tai kahvii.
Ai vihreetä teetä?
Ku teessä on kofeiinii. Kofeiini ei oo hyväks...
No mut eihän vihreessä teessä oo.
Ei nii kai.
Hyvää yötä.
Hyvää yötä.

---

Pisin keskustelu ikinä.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Missä olet lapseni?

Sinä et ole vielä olemassa. Sinua ei näy eikä kuulu. Et edes ole meillä vielä suunnittelun alla, mutta kaipaan sinua jo kovasti. Rakastan sinua jo. Uskon, että tuleva isäsikin rakastaa, hän on vain pelokas. Hän pelkää olevansa huono isä. Hän pelkää epäonnistuvansa. Hän pelkää menettävänsä minut. Ja sinut. Jos täydellisyyden menettää, se satuttaa.

Rakastan kaikkea sinussa. Kaikkia mahdollisia virheitäsikin. Sinä tosin olet täydellinen. Rakastan sinua juuri sellaisena kuin satut syntymään maailmaan.Toisin kuin minua rakastettiin.

Tulen olemaan äitisi, vaikka se sana saakin minussa epämiellyttävän tuntemuksen. Pelon tunteen. Alemmuuden tunteen. Se tosin ei johdu sinusta, vaan aikuisten jutuista. Sinun ei niistä tuntemuksista tarvitse tietää vielä. Opit ne sitten aikuisena, vaikka kuinka suojelisin. Sinä et minun huonommuuden tuntemuksille mahda mitään, etkä sinä ole niihin mitenkään syyllinen. En halua, että koet syyllisyyttä minun menneisyydestäni, yritän tulla sinuiksi asian kanssa, jotta pystyisin olla ansaitsemasi äiti. Jotta pystyisin kunnioittaa sinua ja kuunnella tuntemuksiasi.

Lupaan suuttua sinulle joskus. Lupaan olla sinulle vihainenkin. Mutta lupaan, etten koskaa vihaa sinua.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Olen nyt valmis.

Olisin valmis yrittämään uudelleen äiti-tytär-suhdetta. Mutta olen edelleen liian loukkaantunut ja liian haavoittunut myöntämään sitä kenellekkään, edes omalle miehelleni.

En ole tarpeeksi rohkea sen ensimmäisen siirron tekemiseen. Haluaisin että se tekisi sen. En haluaisi tai pystyisi kyllä puhua sille mitään. Haluaisin vain olla hiljaa ja ajatella.

Miten se on voinut olla ilman yhtä lastaan kaiken tän ajan? Eikö se rakasta mua? Eikö se ole ikinä rakastanutkaan mua? Onko se unohtanut mut?

Viisaita sanoja

Radiossa kuultua: "Ulospäin hänellä näytti olevan kaikki hyvin, hänellä on perhe ja menestyy työssään."

Ai että jos ei ole perhettä kaikki ei voi olla kaikki hyvin? Aika kärkkäästi ajateltu.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Istuttiin autossa.

Mies kerto mulle unesta, jonka se oli nähny viime yönä. Se oli meidän yhteisestä lapsesta. Sitä kertomusta oli vaikeeta kuunnella. Se kerto sitä niin innolla ja onnellisen kuulosena. Ja sano viel että siinä unessa hänestä tuntu, että kyllähän se lapsen saaminen onki ihan mukavan tuntusta.

Miks se ei sitten oikeesti ole?

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tänä vuonna.

Tänä vuonna se lupasi. Tänä vuonna.

Tätä vuotta on jäljellä enää pikkasen yli viis kuukautta. Tasan 25 viikkoa. Se on 175 päivää. Raskauskin kestää enemmän aikaa. Kestänkö mä? Kestänkö mä sen, jos se ei tarkottanutkaan sitä? Jos se perääntyykin sanomisistaan?

Kyllä. Mun on pakko. Elämää ilman sitä mä en ainakaan kestä. Jotenkin o0kuitenkin oletan, että hän perääntyy sanomisistaan.

Ps. Ajatusvirhe korjattu tekstistä. Kiitos kommenteista:D

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Riideltiin taas tulevaisuudesta miehen kanssa.

Me ollaan niin erilaisia joissain tilanteissa. Minä haluan suunnitella tulevaa. Haluan haaveilla. Mies ei voi suunnitella edes viikon ruokia, vaan pitää joka päivä miettiä erikseen, että mitäs sitä tarvitsis kaupasta tänään.

Kelle vauvakuumeesta voi kertoa?

Työkaveri kysyi multa, oonko jo potenut vauvakuumetta.

Hetkeksi maailma hidastui ja kerkesin miettiä miljoona erilaista vastausta.

Kyllä, jo pitkään.
Jonkun verran.
Kyllä, mutta mies...

Enhän mä tunne tuota ihmistä niin hyvin että rupeisin avautumaan!

Vastasin kieltävästi ja naurahdin päälle. Vaikka samaan aikaan sydämeen sattui. Räpyttelin kyyneliä pois silmistä.

Painajainen

Näin tällä viikolla unta, että miehen veljen tyttöystävä oli raskaana. Ainoo ajatus, minkä siitä unesta muistan, on, että mun olis pitäny ensimmäisenä.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Harjoittelua odotan.

Ensi lukuvuoden harjoittelua sairaalassa siis. Pelottaa kyllä se miten siitä selviän. Meen nimittäin synnytysosastolle. Ahdistaa jo valmiiksi.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Dieettitytön huimat seikkailut

Luen Shauna Reidin kirjoittamaa Dieettitytön huimat seikkailut-kirjaa. Se herättää hirveesti muistoja omasta lapsuudesta ja siitä kuinka minä käsittelin painoani pienenä lapsena.

Ensimmäinen muistoni lihavuudesta on se, kun leikittiin parhaan kaverin kanssa keinuissa. Oltiin sillon samankokoisia, hieman pyöreitä, muttei missään nimessä läskejä lapsia. Oltiin alle kouluikäisiä, sanoisin, että viisivuotiaita. Kaveri kertoi mulle, että se ei saa enää syödä nakkeja, koska ne lihottaa. En jotenki ymmärtänyt tota lausetta sillon.

Mun vanhemman eros kun olin eskarissa. Sen huomaa hirmuisen hyvin valokuvista. Syksyllä otetussa tarhakuvassa olen se hieman muita pyöreämpi lapsi. Onnellinen ja itsevarma kuitenkin. Keväällä otetussa kuvassa olen lihonut kaksinkertaiseksi. Paljon muita lapsia isommaksi. Muistan kuinka sitä kuvaa otettiin. Ajattelin, etten haluu olla keskellä kun sitten muhun kiinnittää niin paljon huomiota. Sen keväällä otetun kuvan olen tosin repinyt ihan pieniksi paloiksi. En halunnut, että mun mies näkee sitä.

Häpeän niin paljon. En tiedä miksi ihmeessä. Ihmisiä on erilaisia. Kaikilla on erilaiset taustat.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Kaksinaismoralismi

Katoin Erilaiset äidit-jakson, jossa oli perhe Harkima. Heille oli tulossa toinen lapsi eikä miehellä ollut vakituista työtä. Heidän rahatilanteensakin oli tosi huonossa jamassa.

Tuomitsin heidät heti. Miksi toivovat lasta, jos ei ole varaa elättää sitä?

Mut sitten tajusin, että eipä toi meidän tilanne sen erilaisempi ole. Tai meillä on molemmilla vakituiset osa-aika työt ja mä teen mahdollisimman paljon tuurausvuoroja hoitoapulaisena. Minä opiskelen vielä pitkään. Mieskin toivottavasti menee takas kouluun jossain vaiheessa, kunhan vaan löytää sen mitä opiskelee. Ei meidänkään elämä kovin tasasta ole. Sentään rahaongelmia meillä ei ole.

Mutta millä oikeudella mä haluan lasta? Joutuuhan se kuitenkin tulevaisuudessa todistamaan todella vakavia ja koko maailmaa muuttavia tapahtumia, kuten puhtaan veden vähentyminen, jopa loppuminen, jätteiden määrän jatkuva lisääntyminen ja ylikansoittumisen suureneminen. Se lapsi joutuu todistamaan sen, kuinka Maa joutuu vielä suurempiin ongelmiin. Ongelmiin, jotka johtavat aivan varmasti uusiin sotiin. Sotiin, jotka käydään varmasti jollain aivan uudella tavalla.

Sen lapsen ikäluokka joutuu keksimään ratkaisuja niin moneen ongelmaan. Siellä tulevaisuudessa Afrikka ei enää välttämättä ole köyhin maanosa. Siellä tulevaisuudessa Eurooppa voi olla asuinkelvoton. Siellä tulevaisuudessa voi olla paljon parantamattomissa olevia tauteja. Siellä tulevaisuudessa joudutaan varmasti selviämään paljon vähemmällä. Ja tekemään paljon enemmän työtä sen eteen.

Mutta miksi silti haluan lasta? Miksi haluan häntä, vaikka tiedän hänen joutuvan kärsimään? Tiedän hänen joutuvan kokemaan sellaisia asioita, joiden kokemiseen en olisi itsekään tarpeeksi vahva. Miten me miehen kanssa ikinä saataisii  kasvatettua lapsesta niin vahva ja itsevarma, että hän selviäisi koettelemuksista?

Miksi mun sydän ei ole niin viisas kuin mun aivot? Miks mun sydän voittaa aivot?

Lapsen toivominen on niin itsekästä. Se lapsi joutuu vaan kärsimään.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Joskus sitten

Viimeaikoina ollaan puhuttu lapsesta aika useesti. Melkein päivittäin. Tai ei puhuttu, mutta mainittu. Se vaan ei suju vieläkään kunnolla.

Kun mies mainitsee lapsen, tuun surulliseks, koska se vaan vitsailee.
Ku mä mainitsen lapsen, mies vaikenee, koska tietää mun olevan tosissani.

Joskus tulee se aika, kun lapsesta puhuttaessa ollaan molemmat onnellisia. Tai niin mä ainakin haluan kuvitella.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Musta tuntuu, että se aika on löhellä.

Se aika, jolloin hän on valmis. Ei hän sitä ole sanonut, mutta sellanen tunne kuitenkin on.

En tiedä mitä mieltä olla. Toisaalta tuntuu helpottavalta, vihdoinkin! Mutta toisaalta pelottaa niin suunnattomasti. Se on niin iso päätös. Ja onko se edes oikea päätös?

perjantai 24. toukokuuta 2013

Eilen uskalsin taas puhua siitä sulle.

Tai oikeastaan vaan mainitsin sun nimes. Katseesta tiesit mitä tarkoitan. Lasta.

Sanoit, että sua pelottaa, että kuolen synnytyksessä. Tavallaan niin suloista. Tavallaan niin suolaista. Tuohon pelkoon kun ei ole parannusta.  Kerroin sulle faktoja kuinka moni kuolee synnytyksessä vuosittain. Kerroin sulle faktoja siitä kuinka moni kuolee vuosittain autokolarissa. Annat mun silti ajaa autoa.

Sanoit:"Minähän lupasin tänä vuonna, mulla on vielä puol vuotta aikaa."
Muistutin sua sun aikaisemmista lupauksista. Sanoit, ettet muista niitä. Se ei korjaa vahinkoa.

Sanoit, että juhannuksena, sillonhan niitä muutenki sattuu. Haluaisin toivoa tuon todeksi. Tiedän sen vain vitsiksi.

torstai 23. toukokuuta 2013

Ollaan menossa nukkumaan.

Katsotaan toisiamme. Sinä minua ja minä sinua.
Katsotaan vaan. Ihan hiljaa.
Kuulen sun hengityksen. Näen sun sydämen sykkeen kaulalla. Melkeen voin kuulla sen.
Näen sun jokaisen silmäripsen. Näen sun silmien verisuonet. Näen sun ihon huokoset.
Haistan sun tuoksun. Sun tuoksus. Se on rauhoittavaa.

Sua katsoessa mun mielessä pyörii miljoona kysymystä, jotka haluisin kaikki kysyä, huutaen.
Yksi niistä on tärkein. Mutta sitä en voi sanoa, en voi kysyä. Koska sä et tiedä vastausta. Koska vastausta ei ole. Vastaus satuttaisi.
Olen hiljaa. Niin olet sinäkin. Taidat kuitenki arvata ne mun ajatukset.

Millon olet valmis?

tiistai 21. toukokuuta 2013

Olen alkanut epäröimään

Epäröimään sitä, että olisko nyt hyvä aika sittenkään. Ei ole. Mutta ei kai sitä koskaan. Mutta en halua jättää koulua kesken. En halua jäädä muista jälkeen. En halua joutua toiselle luokalle.

Haluan valmistua. Haluan saada turvallisen rahatilanteen. Haluan saada tasasen elämäntilanteen.

Haluan laihtua tarpeeksi. Haluan terveelliset elämäntavat.

Hluan vakituisen työn ja oman talon. Talon, jossa on monta huonetta. Talon, jossa on iso piha ja metsää ympärillä. Ehkä järvenrantaa. Pihalla tilaa leikkimökille ja koiralle temmeltää. Ja kahden auton tallin.

Mutta kaikkea tätä on mahdotonta saavuttaa ennen.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

On ollu rankkaa viime aikoina.

Rankkaa, koska on niin paljon tehtävää. On koulu, kaks työtä ja vielä ens vuoden pääsykokeisiin valmistautumista.

Harmittaa, että se mistä ensimmäisenä karsin sattuu olemaan pääsykokeet, vaikka se on se mun tulevaisuus. Se antaa meille paremman elämän. Se antaa lapselle mahdollisuuden vapaampaan maailmaan. Mutta hetkellisesti on tärkeää myös paljon töitä.

Tää helpottaa sitten ku mies saa töitä. Sitte voin varmaan pistää toisen työn hetkeks tauolle, luopua siitä en uskalla kokonaan. Koskaan ei tiedä, jos toiselle työlle käy jotain.

Ahdistaa olla niin tunnollinen.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Oon joku aika sitten alottanu sen laihdutuksen

Yllättävän helppoo se kuitenki oli. Päätin vaan, että nyt syön vähemmän. Muutamassa päivässä se tuli jo ihan rutiiniks, että syön 5 ateriaa per päivä, noin 200-300kcal/ateria. Eikä edes ole nälkä missään vaiheessa ollut.

Hankalaa on vaan ajatukset. Huomasin, että en siitä syömishäiriöstä olekkaan parantunut. Pää sanoo hetkittäin, että pitäis vaan lopettaa syöminen, laihtuisin nopeemmin. Onneks järki on kuitenki kasvanu sen verran, etten anna noille ajatuksille mahdollisuutta pahentua.

Olihan noi ajatukset pitkään poissa. Ku muutin miehen kanssa yhteen, lopetin vaan siitä ruoasta stressaamisen. En kokenu sen enää haittaavan mua, jos söin. Kun söin. Onnellisesti söin mitä halusin ja kuinka paljon halusin. No se nyt näkyy:D

Kannattaa varmaan kyllä kertoo miehelle. Että se vois varmuudeks vahtii mua. En kuitenkaa haluu sitä sairautta enää, vaikka se tuntuiskin nyt parantavan kaikki ongelmat. Koska noin mun pää ajattelee, vaikka toisaalta tiedän, ettei se oo totta. Ja toisaalta taas en.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kun miettii tulevaisuutta...

Haaveilen siitä hetkestä, kun mies sanoo NYT.
Haaveilen siitä tunteesta, minkä se tuottaa.
Sen pelon, innostuksen ja odotuksen sekavuuden.

Haaveilen siitä, vaikka sen haaveen aiheuttama ensimmäinen tunne onki pelko.
Mitä jos?
Mitä jos raskautuminen ei onnistukkaan?
Mitä jos sikiö ei kehity oikein?
Mitä jos sikiö kuolee?
Mitä jos lapsi kuolee?

Mitä jos en osaakkaan olla hyvä äiti?
Mitä jos mies ei osaa olla hyvä isä?
Mitä jos ei opita?
Mitä meidän pitäis oppia?
Miten meidän pitäis muuttua?
Mitä tarvitaan?

Mutta mitä jos mies ei koskaan sanokkaan NYT? Kaikki tää on turhaa sillon.
Mutta silti haaveilen, koska mahdollisuus on vielä.

Jännää.

Yks luokkalainen sano mulle joku aika sitte, että se luuli mua lestadiolaiseks koska olin niin nuorena menny naimisiin. Mitenköhän noi kaks asiaa edes liittyy toisiinsa?

Minähän en kuulu kirkkoon. Mun mielestä uskomisen ei pitäis maksaa jotain. Ja vaikka mut on kasvatettu luterilaiseen uskoon, oon silti sitä mieltä, että luterilaisella kirkolla on Suomessa aikamoinen monopoliasema. Muita uskontoja tunnutaan väheksyvän. Mistäköhän se johtuu?

perjantai 19. huhtikuuta 2013

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Jos olis rikas, oma asunto ja haluis tuhlata...

Välillä jotain muuta tekstiä.

Meidän nykyset huonekalut on jotain niin kamalaa, että en tykkää yhtään. Sohva ostettiin halvalla alennuksesta kolmisen vuotta sitten ja on kyllä niin paskaa laatua. Matto on huonolaatunen kudottu matto, mutta se oli sairaan halpa. Olkkarin kirjahyllytki oli tarjouksesta ostettu, sillon kuvittelin ne kauniiksikin vielä. Nyt ne on vaan vanhentuneen tyylikkäät mun makuun. Sitte on kaikkee pikku roinaa ympäri kämppää.

Ainoo mistä tykkään meidän kämpässä on makkarin ja olkkarin verhot ja meidän ruokapöytä. Makkarin verhot on vaan muutaman viikon vanhat. Tein ne Ikean musta valkoraidallisesta kankaasta. Olkkarissa on iskältä saadut tumman siniset verhot, jotka tehtiin vuonna 2004. Ja ruokapöytä ostettiin huutonetistä sillon ku muutettiin. Mukana tuli 4 pinnatuolia, joihin sillon ihastuin, nyt jo laantunut ihastus. Mutta se pöytä<3 Se vaan vaatis hiouksen ja lakan. Onneks en maalannu sitä pöytää sillon pastellisävyseksi persikaksi ku ostettiin se. Kyllä nyt kaduttais:D

Mutta aina haaveilen, millasen sisustuksen haluisin, jos olis rahaa tuhlata niin paljon ku huvittais. Ja sanon aina miehelle, että ostetaan uus sohva vasta ku vanha menee rikki. Mukavan lupaavasti se jo narisee! Ehkä jo tänä vuonna siis. Oon jo kyl aikaa sitten valinnu sen tulevan sohvan. Tällä hetkellä se ainakin on Pohjanmaan Teema-sohva ruskeella nahkalla verhoiltuna. (En saa laitettua linkkiä nyt tän homotabletin kanssa.)

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Mun vanhemmat eros vuonna 99.

Olin just täyttäny 7. Muistan ku oltiin toista viikonloppua käymässä iskän luona ja oltiin jo saatu jotain herkkuja tyyliin jäätelöä. Sitte iskä anto meille luvan ottaa kaakaota. Muistan ku kaikki neljä oltiin sitten innoissamme tekemässä siinä keittiössä sitä kaakaota ja sanoin iskälle vitsinä, että se yrittää lahjoo meitä ku saadaan kaikkee. Se vaan sano surullisesti, et se vaan haluu pitää meitä hyvänä, koska... Eikä se lopettanu sitä lausetta.

Jotenki jääny mieleen ku sillon tajusin et kaikki on muuttunu eikä ne muutu takas ikinä.

Toivottavasti mun lapsien ei tarvitsis ikinä kokee mitään tollasta, vaikka kyllähän se kai vahvistaa.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Hassua.

Musta ei oo kyl missään vaiheessa tuntunut siltä, että haluaisin vaihtaa sen mielen. Haluan, että se itse päätyis siihen.

Tänään on ovis. Tuntuu tyhmälle.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Mitä haluaisin sinulle kertoa mieheni?

Haluaisin kertoa, kuinka tärkeä minulle olet.
Kuinka rakas.
Korvaamaton.
Olen yrittänyt, mutta mikään kirjainyhdistelmä ei ole tarpeeksi kaunis ja ainutlaatuinen kuvaamaan välillämme olevia tunteita. Hetkiä.
Yhteenkuuluvuutta.

Haluaisin kertoa, kuinka pelkään sinun menettämistä.
Kuinka pelkään kuolemaasi.
Kuinka pelkään, että jätät minut.
Jäisin yksin.
Olen yrittänyt kertoa, mutta sellaisen tilanteen ajattelukin on pahinta, mitä tiedän.

Haluaisin kertoa, kuinka arka minä olen ollessani erossa sinusta.
Silloin aika kulkee hitaammin.
Tuntuu pysähtyvän.
Jokaisen erossa olemisen jälkeen toivon, ettei sitä tunnetta tarvitsisi kokea uudelleen, vaikka tiedän sen olevan merkityksetöntä.

Sinun kanssasi olen kokonainen.
Sinä olet minä.
Minua ei olisi ilman sinua.
Olisin joku toinen.
Sinä teit minut.
Ilman sinua en ole mitään.

Tätä kaikkea olen yrittänyt kertoa, mutta sinä huolestut puheistani.
Pelkäät, että minulla on jokin hätä.
Ei ole. Haluaisin vain selittää sinulle kaikki ajatukseni.
Haluaisin, että voisit kokea kaiken kanssani.
Haluaisin, että voisit tuntea kaiken kanssani.

Silloin voisit myös ymmärtää, kuinka paljon kaipaankaan yhteistä lastamme. Lasta, jota ei edes ole olemassa. Lasta, jota sinä et edes kaipaa. Tai tiedä haluavasi. Lasta, jota emme edes tunne. Vielä.

torstai 4. huhtikuuta 2013

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kai tää nyt on sitä kateutta.

En kyl muistanu sen tuntuvan näin huonolta.

Ku ajattelen sitä työkaverin äitiysloman alkamista mulla tulee oksennus kurkkuun. Siis oikeesti. Oksennusreflekti. Mun silmät myös kostuvat. Jalat unohtaa miten mennä eteenpäin. Kädet ei toimi. Nielaseminen ei onnistu. En pysty hengittää kunnolla. En pysty kuuntelemaan. Ahditsuskohtaus. Ihan hölmöä.

Loppuis jo.

Kellä mekin joskus.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Nyt tarvitsisin taas tukea.

Kaikki alkoi keskiviikkona.

Olin ajamassa kotiin töistä ja mun puhelin soi. Katoin, että soittaja oli meidän alueen sairaahoitopiirin rekrytoija. Pysähdyin bussipysäkille ja soitin sille takas. Se tarjos kesäks töitä, jotka tietenki otin vastaan.

Menin sitte torstaina käymään nykyisellä työpaikalla kertomassa uutiset. Istuin pomon eteen ja aloin selittämään asiaa: "Sain hoitoapulaisen töitä hei-- [VATSA, POMON VATSA] --nä- ja elokuuks-- [PYÖREE] --niin, että-- [RASKAANA] --käviskö, että tota-- [EI VITTU, MITEN MÄ PYSTYN JATKAMAAN TÄN LOPPUUN? MITÄ MUN EDES PITI SANOA? RASKAANARASKAANARASKAANA] --olisin kesällä kuitenki kesäkuun täällä ja-- [MIKS EN TIENNY? MILLON OON NÄHNY POMON VIIMEKS?] --sitte mun kesäloma laitettaisiin heinä- tai elokuulle?"

Totta puhuen ensimmäinen ajatus oli, että miks mulle ei oltu kerrottu. Ihan hölmö ajatus. Nolottaa, etten tajunnu onnitella sitä edes. Jotenki van vältin sen katsomista. Siis sen vatsan. Ja kun se silitti sitä. Sitä täydellisen pyöreetä. Se oli niin kaunis.

Menin sitte asian hoidettuani takas autoon, jossa mun mies odotti. Sanoin vaan: "Se on raskaana. Se mun pomo." Mies ei kuullu, mitä sanoin ja jouduin toistamaan. Sen toistaminen oli todella vaikeeta, koskaa yritin olla itkemättä. Yritin olla näyttämättä miehelle. Mies sano vaan: "Aha." Olisin kaivannu jotain toisenlaista reaktiota. Jotain kannustavaa ja lupaavaa. Että kyllä mekin joskus.

[KYLLÄ MEKIN JOSKUS.]

Itkin torstai-iltana tosi paljon. Mies oli vihanen, koska surin tota asiaa. Kun suljin silmät näin vaan sen pyöreen vatsan kireen punasen paidan alla.

Toinen isku tuli sitten perjantain ja lauantain välisenä yönä, ku olin töissä. Katoin, että jes uus työvuorolista. [JONKUN VUOROJA ON MERKATTU PUNASELLA. MIKSI?]

[ÄITIYSLOMA.]

[EI.]

[EI.]

[EN KESTÄ. EI SAA ITKEE.]

[KÄÄNNY POIS. MENE POIS.]

Tuijotin sitä sanaa kuitenki. En vaan pystyny tottelemaan itteäni.

Ja tästä asiasta tekee vielä enemmän surkuhupaisaa se, että just minuutti aiemmin olin ajatellu, että kiva kun pääsee taas näkemään senki tyypin kesällä töissä. En pääsekkää.

Vitun raskaus.

En nyt tiedä mitä tehdä. Kädet tärisee. Oon vaan niin kyllästyny ja väsyny tähän. En oo vielä kertonu miehellekkään. Tiedän, että sen vastaus ei ole kannustava vaan vähättelevä. "Ei se oo sulta pois"-tyylistä. Ei niin, kyllä sen ymmärrän, mutta tuo lause ei korjaa asiaa. Ei edes auta.

Unohdin sitten kans kattoo omat työvuoroni. Miten mä edes pystyn, ku se sana on siellä?

[KYLLÄ MEKIN JOSKUS.]

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Tälläinen äiti olit minulle. Toivottavasti se ei ole periytyvää.

Muistan kuinka väritettiin illalla värityskirjaa olohuoneen lattialla. Silloin olitte vielä isän kanssa naimisissa. Muistan myös sen, kuinka olin joutunut mankumaan sinua mukaani. Kuitenkin keskityit vain televisioon.

Muistan kuinka halusin leikkiä kanssasi ulkona kotia. Olit antanut minulle vanhentuneita mausteita leikkehin. Oli ihanaa päästä kokkaamaan oikeista aineista. Aurinko paistoi. Muistan myös sen, että sinä et leikkinyt kanssani. Sinä otit vain aurinkoa etkä halunnut minun häiritsevän.

Muistan, että alle kouluikäisenä juoksin kesällä ilman paitaa ulkona. Olimme juuri veljien kanssa uineet kahluualtaassamme. Muistan myös kuinka sanoit minulle, etten saisi juosta pihalla ilman paitaa. En ymmärtänyt miksi veljet kuitenkin saivat mennä miten huvittaa.

Muistan kuinka rakastin haravointia. Pihassamme oli iso vaahtera, jonka lehtien tippumista odotin aina innolla. Rakastin sitä lehtikasan pöyheyttä ja syksyn viileää tuulta. Haravoin usein heti kun pienikin määrä lehtiä oli ehtinyt tippua maahan. Muistan myös kuinka lannistit minut sanomalla, että turhaa on haravoida vielä kun kaikki lehdet eivät ole tippuneet.

Muistan kuinka olin erään ystäväni synttäreillä. Olin alakoulussa silloin. En osannut mennä sinne, joten menimme yhdessä pyörillä. En tosin myöskään osannut sieltä kotiin. Onneksi sentään ystäväni äiti osasi huolehtia minusta.

Muistan kuinka olin lähdössä kesäleirille. Minua jännitti paljon. Olisin halunnut, että tulet saattamaan. Et tullut. Olit kesälomalla.

Eteisessä laittaessani kenkiä jalkaan astuin kuolleeseen ampiaiseen ja se pisti varpaaseeni. Se sattui kovasti ja aloin itkemään. Sinä otit pistimen pois varpaastani, mutta et lohduttanut.

Muistan, että ollessani kesäleirillä minulla alkoi kova vatsakipu ja pyörrytys. Minulla oli myös kuumetta. Ja housuissa jotain ruskeaa. En ymmärtänyt mitä se oli. Olin aivan tietämätön kuukautisista.

Muistan kuinka tulin eräänä aamuna alakertaan kun kuulin ääniä. Ihmettelin, miksi joku on jo näin aikaisin hereillä. Portaissa näin kuinka suutelit miesystävääsi. Hän ei ollut koskaan lähtenyt illalla. Miksi salasit sen?

Muistan kuinka veljeni pyysi sinulta, ettei miesystäväsi tulisi taas kylään illaksi. Suostuit. Oli ihanaa olla vain perheen kesken. Ilman ketään tuntemattomia. Muistan myös kuinka itsekin pyysin kerran. Et suostunut.
 
Muistan, kuinka veljeni oli puhunut tyttöystävälleen lankapuhelimella todella suuren laskun. Olit vihainen hänelle siitä ja otit laskun hänen kuukausirahoistaan. Muistan myös kuinka laitoit lankapuhelimeen eston, ettei kännykkänumeroihin voinut soittaa. Minulla ja pikkuveljelläni ei ollut kännyköitä tuolloin. Emme pystyneet soittaa isälle.

Muistan kuinka sanoit, että saamme aina soittaa isälle sinun kännykästäsi. Emme saaneet. Ainakaan silloin kun halusin kertoa isälleni haluavani pois sinun luotasi.

Muistan kuinka riitelimme jostain asiasta yläkerran olohuoneen tietokoneen edessä. Otit minua käsivarsistani kiinni. Kynsistäsi jäi syvät jäljet, joihin kirvelsi. Muistan kuinka yritin päästä irti. Kynnet menivät vain syvemmälle. Miesystäväsi tuli hätääntyneenä viereen ja sanoi sinulle:"Sun ei pitäis tossa tilassa tapella noin rajusti." Sitten päästit minusta irti. Miesystäväsi raahasi minut huoneeseeni ja lukitsi minut sinne. Kynsistäsi tulleet haavat vuosivat verta. Halusin pois.

Muistan kuinka riidan jälkeen ihmettelin miesystäväsi lausahdusta. Lause selveni kuitenkin, kun olit unohtanut ultraäänikuvan pöydälle. Vihasin sitä heti. Onneksi en ole joutunut näkemään sitä. En tiennyt sen syntymästäkään ennen ristiäispäivää, kun veljeni tuli hakemaan pukunsa kotoa isältä. Minua ei oltu kutsuttu. En tosin olisi mennytkään.
---
Isä välillä yrittää saada minut antamaan anteeksi sinulle. En ole kertonut hänelle, että kävit minuun käsiksi. Jos kertoisin, hän vain suuttuisi sinulle turhaan.

Tälle asialle ei voi tehdä enää mitään.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

tiistai 26. helmikuuta 2013

Oonhan mä salaa jo monta vuotta toivonu lasta.

Mut tää viimesin vuos on ollu vaikein, koska täytin 20. Jotenki tää ikä on sallivampi. Siis että tällä vuosikymmenellä on ihan ok haluta perhettä. Mutta teini-ikäset, jotka haluu lasta on vaan pikkulapsia, joiden ei tulisi vielä lisääntyä.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Joidenki ihmisten pitäis kyllä kasvaa aikuiseks.

Jotkut tekee päätöksiä, joille on ihan liian aikasta.

En nyt sano, että itte olisin täysin aikuinen, mutta mä tiedostan sen.
Tiedostan, että mun kasvamiseni on vielä kesken.
Tiedostan, että mun mieleni avartuminen on vaiheessa.
Tiedostan mun naiiviuteni maailmaa kohtaan. Osittain kuvittelen maailman olevan vielä hyvä ja oikeudenmukainen. Mutta samalla tajuan sen myös olevan harhaa.

Mutta kaikesta keskenkasvuisuudestani huolimatta, joillekin tekisi vaan mieli sanoa:"Kasva aikuiseks, äläkä vaan pilaa elämääs."

tiistai 5. helmikuuta 2013

Me, ne ja väliinputoajat

Niin se vaan on, että maailmassa on kolme ryhmää johon kaikki ihmiset jaetaan. Me, ne ja väliinputoajat. Lapsettomat, lapselliset ja raskaana olevat.

Ne on meijän vastakohtia. Niillä on se, mitä me haluttais saada, muttei olla saatu. Ainakaan vielä. Ne kaikki on joskus kuuluneet meihin. Jotenkin, jossain vaiheessa Ne on kuitenkin kaikki unohtaneet, millasta on oikeesti kuulua meihin. Ennen sitä toiselle puolelle siirtymistä Ne sanoi aina, että ei unohda. Lupaavat, etteivät valita raskauden aikana tai sen jälkeen. Lupaavat ottaa huomioon. Ei Ne välttämättä ole unohtaneet, mutta ei ne silti enää käyttäydy samalla tavalla kuin sillon meihin kuuluessaan.

Ne sanoo, ettei me ymmärretä miltä se tuntuu, kun ei enää pääse menemään niinku huvittaa.
Mutta ei Nekään ymmärrä miltä meistä tuntuu kuunnella sitä Niitten valitusta lapsesta. Ymmärrän, että tilanteessa se tuntuu varmasti vaikealta, mutta meidän päässä liikkuu vaan, että jos toi olis mun, olisin vaan onnellinen. Ja, että tuntuu niin väärältä ajatella tällästä. Niiden pitäis vaan keskittyy siihen, mitä kaikkea on eikä siihen, mikä on hetkellisesti huonosti.

Väliinputoajat taas yrittää tasapainoilla näiden kahden ryhmän välissä. Mutta tietää, että muiden ryhmien edustajat vaan tuijottaa vatsan kasvua. Ja loppujen lopuksi liittyvät Niihin.

Tää kyllä nyt kuulostaa ihan idiootilta ininältä jopa omaan korvaani, mutta en mä osaa paremminkaan selittää.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Olen onneton.

Tai en suoranaisesti onneton. Olen onnellinen, mutta tunnen sisälläni niin pahan tunteen. Se ei oo kipua. Se on niin suurta pelkoa, että se muuttuu jo ahdistavaks.

Haluaisin puhua lapsesta koko ajan. Mutta en voi. Sen takia, ettei mies pelästyis. En halua sitä pelästyttää ja ajaa pois. Haluan pitää sen mielummin ku saada lapsen.

Mut niin kauan ku en voi siitä puhuu, mun paha olo tulee vaan kasvamaan.

Joskus kyllä tulee sen aika, että se häviää.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Häpeä.

Oon vältelly täällä tästä asiasta puhumista, koska häpeen tätä. Mut mä oikeesti tarviin apua, että saisin itteeni niskasta kiinni.

En nyt tiiä miten tän vois sanoo jotenki kauniisti nii sanon suoraan: oon läski. Siis ihan oikeesti. Mulla on tosi vaikeeta ollu aina painonhallinnan kanssa, mut nyt se on menny niin pahaks että alkaa ittellä olla oksettava ja vastenmielinen olo. Tunnen koko ajan mun kaksoisleuan. Tunnen kuinka reidet hankaa toisiinsa. Tunnen kuinka levee oon.

Kuitenki kuvittelen vielä mielessäni itteni sellasena ku olin monta kymmentä kiloa sitten. Yäk mikä lause, "monta KYMMENTÄ kiloa sitten".

Mulla on vääristynyt ruumiinkuva. Peilistäki mä nään ihan ok näkösen kuvan, vähän pulskan mut sillee siedettävä. Sitte valokuvista se totuus jotenki aina mulle valkenee. Ihan hirvee läskikasa mä vaan oon.

Nyt mua on alkanu oksettaa mun käsivarret. Ku ne on niin leveet ja hyllyvät. Ja nyt muutaman päivän oon huomannu et mun vyötäröllä on sellaset kohdat jossa mun läskit koskettaa toisia. Yöh. Ja mun kasvot on leventyny kans hirveesti. Tuntuu et joka paikka on pelkkää ihraa. Vanhat vaatteetki on kaikki ihan liian pieniä.

Silti mä vaan syön samalla tavalla ku ennenki. Liikaa.

Mä oon sanonu jo pitkään miehelle tästä mun huonosta olosta mut se ei tykkää ku sanon olevani läski. Hyväähän se tarkottaa, mut mä tarvitsisin jonkin kannusteen jolla mä saisin painoani tippumaan. Toisaalta se on hyvä, ettei se kannuste tuu miehen suusta, koska pienenä mun veljet aina kiusas ja haukku mua läskiyden takia. Siitä mun huono itsevarmuuskin on peräisin. Joka päiväisestä kiusaamisesta ja haukkumisesta ja alentamisesta.

Mut mistä mä sitten löytäisin sen kannusteen? Mä oon aikasemmin käyny salilla vuoden ajan, mut siitäki on jo kymmenisen kiloa. Ja ei se yksin käyminen ollu mun juttu. Ku sillon ei ollu ns. pakko mennä. Nii jätin useesti menemättä.

Ja mä kyl koen, että suurempi ongelma mulle on se syöminen. Oon yrittäny ratkasta sitä, et miks syön vaikkei oo nälkä. Oon päätyny moneen syyhyn:
-koska on sen aterian aika/tapa(esim. ku otan aamupalaks aina kaks leipää, vaikkei olis edes yhtään nälkä. Miks en ota sillon vaan yhtä palaa tai vaikka vaan juotavaa?)
-koska mieskin ottaa ruokaa(välillä meillä on siis eri ruokarytmi mut mun järkevä ratkasu siihen on sitte syödä molempien rytmien mukaan)
-koska on tylsää(esim ku katon telkkarii nii tykkään et on käsillä jotai tekemistä tai on liian tylsää. Se tekeminen voi olla napostelua tai sitte neulomista.)
-koska lautasella on vielä ruokaa/pannuun jäi vaan vähän. Tää kulminoituu vielä siihen, että mä otan ihan liikaa ruokaa lautaselle jo aluks. Omille lapsille en ikinä tuu pakottaa syömään lautasta tyhjäks, koska mulla on siitä poisoppimisen kanssa ihan liikaa vaikeuksia.
-en tunne nälkää. Siis suureks osaks sen takia ku syön niin usein, mutta tää on silti ihan totta. Mä voin olla syömättä vaikka koko päivän enkä siltikää välttämättä koe nälkää. En kyl ikinä oo syömättä koko päivää, koska mulla iskee se tylsyys.

Asia, mikä tätä vielä pahentaa, on se, että mun mieli ettii kokoajan sellasia quick fixejä. Kaikkia niitä yhdistää just toi, että jätän syömättä. Ja mä tiedän, ettei se oo oikee tapa. Mut se tuntuu siltä ainoolta vaihtoehdolta.

Vituttaa ku mies saa syödä mitä vaan ja on silti aina toi 70kg adonis. Elämä ei oo nyt yhtään reilu.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Ketä tulisi rakastaa eniten maailmassa?

Miks rakkauden kohteet muuttuu?
Miks rakkaus vähenee?

Miks rakkaus toista kohtaan tuntuu pakolliselta, pakotetulta, käsketyltä, määrätyltä, tylsältä?
Miks rakkaus toista kohtaan tuntuu välttämättömältä, järjettömältä, kulumattomalta?

Miks rakkauden määrä eri ihmisiä kohtaan ei ole vakio?
Molemmat ovat tärkeitä, mut se rakkaus toista kohtaan on nuppineulan pää  ja toista kohtaan on miljoona avaruutta. Entä jos avaruus lakkaa olemasta?
Riittääkö sillon ne nuppineulan päät?

tiistai 15. tammikuuta 2013

Onnellisuus.

Jos ihminen on masentunut, se ei tarkota sitä, ettei olis niitä hetkiä, jolloin nauraa ja on ilonen. Kaikilla on hyviä hetkiä. Hetkiä, jolloin kaikki on kunnossa eikä muista murheita.

Onnellisuuskaan ei tarkota tarkoita sitä, että tuntisi itsensä joka hetki iloiseksi. Voi olla ihan paska päivä, mutta olla silti onnellinen. Onnea voi tuntea huononakin hetkenä.

Onnellisuus tarkoittaa sitä... kirkkautta ja selvyyttä aivoissa. Sitä valoa ja loistoa. Niitä sinisiä, vihreitä, valkosia ja kaiken maailman värisiä kierteitä. Kirkkautta. Se on sellanen eden kaltanen. Se liplattaa. Sitä pientä kutinaa ja kimaltelua takaraivossa. Sitä huojennusta. Tyytyväisyyttä.

Mutta kaikkein tärkeintä oman onnellisuuden kannalta on se, että itse huomaa olevansa onnellinen.

Mä huomaan olevani onnellinen, kun haaveilen tulevasta. Ehkä jonain päivänä meillä sitten on yhteinen lapsi.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Muistan, että se opetti mut neulomaan, kun olin 6.

Se sano, että mä voisin tehä vaikka pipon langasta, joka oltiin saatu mun kaverin äitiltä. Se oli turkoosi ja siinä oli kimalletta mukana. Sitä oli monta kerää.

Se teki mulle silmukat ja näytti sitten miten oikeeta silmukkaa neulotaan.

Mä neuloin innoissani monta riviä, ku se istu vieressä ja neulo niitä kuvioneulepaitoja, joita se neulo myyntiin.

Sitte huomasin, että siinä mun alottamassa pipossa on aivan liikaa silmukoita ja se ei enää jaksanu korjata sitä mulle. Lopetin neulomisen siihen, vaikka olisin halunnu jatkaa. Se ei koskaan jaksanu korjata sitä.

Tunnustus x2

"Tämän tunnustuksen tarkoitus on saada huomiota suhteellisen uusille blogeille, joilla on alle 200 lukijaa.

Tässä säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.
"


Kiitän ja kumarran Vanilla ja Maria! Oon niin pihalla, että ketkä tän on jo saanu moneen kertaan, että en taida kellekkään jaella etiäppäin. Vaikka tuleekin huono omatunto;)

torstai 10. tammikuuta 2013

Oon niin kyllästyny ajattelemaan tätä asiaa.

Kyllästynyt suremaan ja murehtimaan tätä. Miks tää ei vaan jo helpota.

Tapaninpäivänä näin veljenpoikaa. Se on melkeen 2. Sen näkeminen oli kivuliasta. Se sano:"Tittis!" ja joi kotikaljaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Muistan, että

sen kanssa oli kiva värittää värityskirjaa. Sen väritysjälki oli niin kauniin tasasta ja se pysy viivojen sisäpuolella. Oltiin olkkarin lattialla ja telkkarista tuli samalla Nanny.

Mut se ei olis halunnu värittää mun kanssa.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Vitutuksen vertauskuvia. Vai niin.


Eilen tapahtui mun maailmaa muuttava tapahtuma.

Meinasin ostaa alesta uudet talvikengät ens talvelle, koska nykyset kengät lentää roskiin ku talvi on ohi.

MUTTA. En ostanu niitä. Koska raskaus. Sehän muuttaa jalan kokoo. Siis RASKAUS.

Ei ees yritetä vielä. Mut se lupas, että tänä vuonna. Mut eihän se oo mikään tae raskaudesta nii miks en voi ostaa niitä kenkiä? Jotenki vaan tuntuu väärältä.

Huhhuh..

torstai 3. tammikuuta 2013

Oon yrittäny olla ajattelematta tätä asiaa.

Oon yrittäny elää elämää.

Viikko sitten mies sano, et se ei haluu lasta, koska se pelkää, että mä kuolen synnytyksessä. Ihana mies. Se hetki oli..bittersweet.

EDIT: Tilasin tossa tunti sitten Vaippailmiö-kirjan. Innostuin miehen sanoista niin paljon, että annoin itselleni luvan siihen. Älkää kuitenkaa kertoko miehelle;)

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Sieltä synnäriltä tullessa.

Mies sano mulle, että lupaa että tänä vuonna. Hetken jo olin ihan hämilläni, että nyt vai? Oli kuitenkin uuden vuoden aatto sillon. Kello oli 17.50.

Mut ei se sitä tarkottanukkaa.

Mutta siis kuitenkin, että tänä vuonna? Vuonna 2013? Onko nyt se aika vai?

Se viel lisäs, että:"Mieti se syntyis samoihin aikoihin ku mä, sun ei tarvitsis ostaa mulle synttärilahjaa ollenkaan." Jäin miettimään sitä.

Yritän olla innostumatta. Yritän olla ajattelematta. Se ei kuitenkaan tarkota sitä. Sillä oli vaan huono mieli ku mä itkin.

Kysyin siltä viel tänää, että tarkottiko se sitä oikeesti. Sanoi tarkoittavansa, mut en silti usko.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Tapahtumia.

Oon pitkään ollu kirjottamatta, koska mitään ei ole tapahtunut. Nyt on.

Miehen kaveri sai muutama päivä sitten lapsen. Käytiin eilen kattomassa niitä synnärillä kun pyysivät. Tuntui pahalta ennen ku päästiin sinne. Muutama kyynel pääs kotona. En tienny mitä vietäis. Ajatukset ei tuntunu toimivan. Oli vaan pelkkä täyden oloinen tyhjyys päässä. Loppujen lopuks vietiin kukkakimppu ja suklaalevy. En voinu ajatella mitään parempaa. Oli vaikeeta.

Siellä osastolla tuli oven takana tosi vaikee olo. Sanoin miehelle:"Ollaan vaan hetken aikaa, ku se äiti on varmaan väsyny." Totta toiki, mut tiesin et en mäkää pitkään jaksa. Eteenpäin piti käytävää kävellä, mutta hidasta se oli. Oikee, vasen, oikee... Pääsin kyl sisälle huoneeseen. Se mies kysy että näinkö vauvaa. En olis halunnu. Oli pakko olla kohtelias ja astua se viimenen askel eteenpäin ja hymyillä vauvalle. Onneks pääsin hetkeks pois huoneesta ku laitoin kukat maljakkoon. Ja pesin kädet kahteen kertaan. Ihan vaan, ettei tarvis kattoo sinne päin. Sitte kattelinki huonetta ympäriinsä. Ja sen vauvan vihreitä villasukkia.

Se mies kysy, että halutaanko ottaa syliin. Mun mies sano, ettei haluu ku pelkää hajottavansa. Mä vaan kieltäydyin kohteliaasti: "Ei, kiitos." "Eiku ota vaan jos haluut." Jos haluun? No HALUUN, mut en haluu alkaa itkee nyt nii siks en haluu. Hiljaa kieltäydyin uudelleen. Ja purin huulta, puristin kynsiä kämmeneen ja kattelin sen huoneen rumia verhoja. Vastailin lyhyesti.

Kun lähettiin pääsin oven taakse piiloo ja sitte alko tulla. Piti kävellä nopeesti, että pääsis portaikkoon, ettei ne kuulis. Sitte itkin ja mies halas.