torstai 31. toukokuuta 2012

Nyt mullakin on se klassinen olotila, että "kaikki saa lapsen paitsi minä".

Facebook on kyllä niin kirottu väline. Onhan sillä helppo pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Mutta joskus se on liian helppoa.

Aluksi sain fb:n kautta kuulla, että henkilö, jonka kanssa olin alakoulun alussa hyvä kaveri, oli raskaana. Hän on mielestäni huono äiti. Tai jos ei nyt kuitenkaan ihan huono niin ainakin hänen elinolosuhteensa (rahattomuus, sossu, juominen, jne...) viittasivat hups-vauvaan. Nyt se vauva on jo syntynyt. Elossa tuo varmaankin on vielä. Sehän se tärkeintä, vai onko?

Sitten yksi työkavereistani jäi äitiyslomalle. En edes tiennyt hänen olevan raskaana, koska teemme nykyään eri vuoroa. Mutta hän oli todella mukava henkilö. Koen hänenkin raskautensa epäreiluna, sillä tiedän, että hänellä on jo kaksi lasta aikaisemmasta suhteesta ja nyt tämän nykyisen miehen kanssa hän on ollut nyt vasta puolitoista vuotta. Miten he jo nyt?

Viimeisin tikki tähän kateuteen on se, että alakouluaikani paras ystävänikin sai juuri lapsen. Ja he eivät ole olleet poikaystävänsä kanssa myöskään kovinkaan pitkään yhdessä ennen raskautumista. Silti, hänestä tulee hyvä äiti. Tiedän sen. Miestä en tunne, se jotenkin häiritsee.

Mutta:
Miksi en minä? Miksi mä joudun odottamaan? Miksi mä muka oon valmis odottamaan sitä, että mies on valmis? Olenko mä edes valmis odottamaan kovinkaan kauan enää? Kuinka kauan mä oon valmis odottamaan?

Kumpaa mä haluan enemmän, lasta vai avioliittoa? Haluan sanoa, että avioliittoa, mut en tiiä onko se totuus.

Onko mahdollista, että tää meidän suhde päätyykin eroon tän erimielisyyden takia? On. Mutta mä en haluaisi sitä.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Elämäsi mullistavin tapahtuma?


Oon jo pikkuhiljaa valmistautunu tuleviin pääsykokeisiini, jos mut niihin kutsutaan(*koputtaa puuta). Selaisin netistä, että millaset ne mahdollisesti on. Mun koulun kokeisiin ainakin on esitehtävänä vastata kolmeen kysymykseen, mutta muuta tietoo en oikeestaan löytäny. Paitsi, että psykologi mahdollisesti haastattelee. Siis OMG.

No eihän siinä muuten mikään pelota, mutta aika moni sano, että heillä oli kysytty tyyliin: ”Mikä on elämäsi mullistavin tapahtuma?”

Pitääkö oikeesti tänkin ikäisellä olla jokin "mullistava tapahtuma"? Ymmärrän, että jollakin 40-vuotiaalla (esim. lasten syntyminen, jonkin unelman toteutuminen, ...). Mutta ei mulla oo. Kunnollista.

Ekana mulla vaan tulee mieleen se, ettäkuinka paljon ja nopeesti joutui aikuistumaan, kun äiti... ei enää ollut äiti. Mutta ei sitä voi niille sanoo, koska ne kuvittelee, että oon stereotyyppinen tasapainoton yh-kakara:huonosti käyttäytyvä, masentunut, polttaa tupakkaa, käyttää alkoholia, joutuu kiinni näpistyksistä tai muuten poliisin kanssa tekemisiin, saa rikosrekisterin ja oikeen kerää siihen merkintöjä, jakaa itseään surutta jokaiselle joka sanoo oikeat sanat.((Huom. Kärjistettyä, en halua loukata ketään.) Minä en ole sellainen. Lähelläkään sitä.

Omasta mielestäni käyttäydyn aina tilanteen vaatimalla tavalla. Surullinen olen silloin tällöin, mutten koe itseäni masentuneeksi. Koskaan en ole edes kokeillut tupakkaa. Alkoholia juon HYYYYVIN harvoin. Kännissä olen ollut ehkä viisi kertaa elämäni aikana (suurin osa alaikäisenä, se myönnettäköön). Koskaan en ole ollut baarissa (Ei, kävin kerran vessassa baarissa). Rikosrekisteriä minulla ei ole, eikä mua ole poliisi edes pysäyttänyt puhalluttaakseen. Ja mieheni on ensimmäiseni ja ainoani.



Toinen mullistava tapahtuma mun elämässä tapahtui tossa vuoden vaihteessa. Unelma-ammattini oli jo 7.luokalta lähtien olla vaatesuunnittelija. Tammikuussa se sitten iski: miksi tuhlaisin 4 vuotta elämästäni siihen, kun siitä ei voi koskaan tulla oikeaa ammattia? Se on enemmänkin sellainen harrastus. Sen koulutuksen jälkeen olisin kuitenkin tarvinnut vielä toisen ammatin tai kaupallisen koulutuksen.

Sitten mietin, että missäköhän ammatissa viihtyisin ja olisi hyvä työllistyminen nyt ja tulevaisuudessa. Ja sairaanhoitajilla on, koska eivät vanhukset, lapset ja sairaudet lopu yhtäkkiä. Mutta enhän mä voi totakaan sanoa. Se vielä kuvittelee, että vaihdan mieltäni yhtä usein kuin paitaani (kerran päivässä ;) ). Tai se kuvittelee, että haluan vain työllisyystilanteen takia. Se on vain yksi syistä.

 

Pitäiskö mun sitten sanoa jotain kliseitä? Miehen tapaaminen, kihloihin meno, naimisiin meno? Ei ne kovin mullitavia olleet. Tapaaminen ja kihlaus vain tapahtuivat. Naimisiinkin mentiin enimmäkseen juridisista syistä (ja myös, etten halua saada äpärää).



Mullistavin tapahtuma elämässäni siis? Sanoisin ehkä, että se olisi tänne mieheni kotikaupunkiin muutto 17-vuotiaana. Kauas omasta perheestäni. Se oli vapauttavaa, koska ei tarvinnut enää kuunnella ja stressata isäni veloista.  (hän ne on itselleen hommannut ajattelemattomuutensa takia. Minä en liity siihen, joten miksi minun piti ottaa siitä vastuuta? Tai miksi minun annettiin ottaa vastuuta?)

Kun muutin, luulin, että elämäni tulisi olemaan samanlaista köyhänä kituuttamista kuin isälläni asuessani. Mutta ei ollut. Se oli ihanaa, että pystyy ostamaan kaiken tarvittavan ilman, että joutuu ottamaan jostain toisesta pois. Ihanaa, että laskut voi maksaa heti, kun ne tulevat. Ihanaa, ettei ole ylisuuria velkoja, joita murehtia. Ihanaa, että saa välillä tuhlatakin. Ihanaa, että jos tulee yllättävä rahanmeno, senkin maksaminen onnistuu. Ja kaikista ihaninta on se, että rahaa kertyy myös säästöön. Se on parasta. Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa elämää. Mutta voinko mä nyt sanoa jotain tollaistakaan psykologille? Se saisi tietää, kuinka huonoista oloista tulin.


Miten saisin sanottua, että kaikesta huolimatta olen kasvanut, tiedän vastuun, olen se poikkeus säännössä?

tiistai 22. toukokuuta 2012

Oli jännä hetki.

Ku olin sitten tehnyt sen testin, meillä oli omituinen, ihana hetki.

Sanoin miehelle (TAAS KERRAN) siitä, että entä jos alettais yrittää lasta. Se katto jonkun aikaa ihan hiljaa. Sit sanoin et:"Ens kuussa...?" Se oli taas vaa hiljaa ja katto mua. Sit se sano, että:"Sitten ku oot käyttäny sen kasvohoitolahjakortin, jonka annoin sulle".

Haha! Oon kai sen näkönen, että ennen sitä ei voi edes harkita lapsen yrittämistä :D No ei se onneks sitä tarkottanut ;) On se söötti, mutta ärsyttävä ja ajattelematon välillä ;)

maanantai 21. toukokuuta 2012

äähh...

Juteltiin eilen miehen kanssa ja päätettiin, että mun täytyy tehdä tänään raskaustesti.

Ihan kuviteltua tää on, mutta mulla on ollu jo jonkun aikaa todella omituinen olo ja luin (kauhukseni) netistä, että voi olla raskaana, vaikka tuliskin kuukautiset. (MIKS KOULUISSA EI OPETETA TOTA?!) Mulla on siis ollut monenlaisia "oireita"(ton kuukautisten erilaisuuden lisäks), mutta en nyt ala tässä niitä luettelemaan, koska musta tuntuu, et sit mä vaan antaisin ittelleni luvan kuvitella enemmän.

Sen testin tekeminen on jotenki todella surullista. Vaikka tiedänki, etten oo raskaana. Mut jos en tee sitä testiä, voin kuitenki kuvitella olevani raskaana. Kuvitella sen tulevan lapsen. Haaveilla.

Mulla on päässä kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä seurais, jos se testi oliskin positiivinen. Miltä musta tuntuis. Mitä mä tekisin. Kuinka mä olisin onnellinen ja peloissani.

En haluais tehdä sitä testiä, koska se tuhoo kaikki mun ajatukset. Sen jälkeen ei enää oo sitä ihanaa, jännittävää ajatuksta:"Entä jos oonki raskaana?" Sen jälkeen en enää oo raskaana

Haluisin vielä vähän aikaa elää siinä kuplassa.

Mutta pakko saada varmuus ihan mielenterveyden takia. Pakko nähdä se ihan oikeesti, mustaa valkosella. Tai nyt ennemminki punasta valkosella.

Sit kun se testi sanoo sen, minkä kyl jo tiedän nii... maailma romahtaa. Pettää. Miks kidutan taas itteeni?

Sen tekemisen jälkeen voi sitten taas mennä itkemään. Itken tätä kaikkee välillä, salassa. En haluu, että mies huomaa, kuinka surullinen oon. Se kyllä tietää, että haluun lapsen. Mutta en haluu painostaa sitä. Ja tiedän että, jos se tietäis, kuin usein suren sitä, se heltyis ja alettais yrittää. Mut mä tahdon, et se haluu yrittää omasta tahdostaan ja aloitteestaan. Ei pakotettuna tai myötätunnosta.

Sitä mä haluun oikeesti. Vaikka samalla, kun mä sanon tän, tiedostan, että siihen menee vielä monta vuotta. Tai ehkä sitä aikaa ei edes tule. Eikä se haittais mua. Surettais kyllä, mutta...en tiedä.

Kai se nyt täytyy sit mennä nukkumaan, että sitten herättyä saa tehtyä sen testin "aamu"pissasta. Toivottavasti...jotain.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Miksi mä kidutan itteeni?


Lukemalla kaikkia vauvablogeja.
Odotusblogeja.
Lapsiperheblogeja.
Yrittämisblogeja.

Kattomalla telkkarista synnytysohjelmia.
Kasvatusohjelmia.
Lemppari on Kasvun paikka... ja 16 and pregnant... ja Teen Mom.

Suunnittelemalla valmiiks lapsen huoneen.
Sängyn.
Vaatekaapin.
Hyllyt.
Taulut...Lelutkin.

Järjestelemällä meidän kotia lapselle sopivaksi.
Meille kaikille yhteiseksi.

Ihailemalla lasten vaatteita kaupoissa... kaikkialla.
Ja ostamalla niitä, jo jätesäkillinen niitä meillä (=mulla) on. Eikös ne jo riittäis?

Ihailemalla kaikkien tuntemattomien vauvoja ja lapsia.
Hymyilemällä niille, rakastamalla niitä.

Haaveilemalla oman saamisesta...ja rakastamisesta.

Pelleilemällä ehkäsyn kanssa? Tai oikeestaan ilman. Jonka takia annan ittelleni luvan haaveilla mahdottomista.

Oon mä oikeesti aika masokisti. Mutta ollaanko me kaikki? Miks mä haluun tätä? Tuhlaanko mä mun energiaa kaikkeen tähän? Mitä mä oikeesti haluan? Tätä kituuttamistako? Tunnenko mä itteni jotenkin paremmaks tän haaveilun ansiosta? En.

Olisinko mä sitten tyytyväinen? Onnellinen? Tai oikeestaan onnellisempi. Onnellinen oon jo...mutta vajaa.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Olipa kerran poika.

Hän asui kylässä, jota ei enää ole, talossa, jota ei enää ole, lähellä niittyä, jota ei enää ole, jolla kaikki tuli ilmi ja kaikki oli mahdollista. Keppi saattoi olla miekka. Pikkukivi saattoi olla timantti. Puu linna.

Olipa kerran poika, joka asui talossa lähellä niittyä, jonka toisella laidalla asui tyttö, jota ei enää ole. He keksivät tuhansia leikkejä. Tyttö oli kuningatar ja poika kuningas. Syksyn valossa tytön hiukset säihkyivät kuin kruunu. He hamusivat maailmaa pieninä kourallisina. Kun taivas tummeni, he erkanivat toisistaan puunlehtiä hiuksissaan.

Olipa kerran poika, joka rakasti tyttöä, ja tytön nauru oli kysymys, johon hän halusi vastata koko ikänsä. Kun he olivat kymmenen, poika kosi tyttöä. Kun he olivat yhdentoista, poika suuteli tyttöä ensimmäisen kerran. Kun he olivat kolmentoista he riintaantuivat eivätkö puhuneet kolmeen viikkoon. Kun he olivat viidentoista, tyttö näytti pojalle arven vasemmassa rinnassaan. Heidän rakkautensa oli salaisuus, josta he eivät kertoneet kellekkään. Poika lupasi tytölle, ettei koskaan eläessään rakastaisi ketään muuta tyttöä. Mitä jos minä kuolen? tyttö kysyi. En sittenkään, poika vastasi. Kun tyttö täytti kuusitoista, poika antoi hänelle lahjaksi englannin sanakirjan, ja he opettelivat sanoja yhdessä. Mitä tämä on? poika kysyi ja siveli etusormellaan tytön nilkkaa, ja tyttö katsoi sen sanakirjasta. Entä tämä? poika kysyi ja suuteli tytön kyynärpäätä. Kyynärpää! Onpa omituinen sana, ja sitten poika nuolaisi sitä ja sai tytön kikattamaan. Entä tämä? poika kysyi ja kosketti pehmeää ihoa tytön korvan takana. En tiedä, tyttö sanoi, sammutti taskulampun, kierähti selälleen ja huokaisi. Kun he olivat seitsemäntoista, he rakastelivat ensimmäisen kerran, vajassa olkivuoteella. Myöhemmin - kun tapahtui asioita, joita he eivät olisi ikinä osanneet kuvitella - tyttö kirjoitti pojalle kirjeen, jossa luki: Milloinkohan sinä opit, että kaikelle ei ole olemassa sanoja?


-Nicole Krauss: Rakkauden historia (Gummerus, 2005)

torstai 17. toukokuuta 2012

Haaste: 10 asiaa, jotka tekevät hyvän mielen

Sain haasteen WishfulRideriltä. KIITOS:)

Tää on aika vaikee. Niitä asioita tulee heti niin monta mieleen, mutta mitkä voisi hyväksyä listalle? :D

  1. No mun mies tietty ekana. Aina. Se on niin tyhmä ja ärsyttävä ja vihattava ja ihana ja rakastettava ja halittava. Kaikkea. :))))))
  2. Vapaapäivät. Mulla on aika usein vapaapäiviä, koska oon yötyössä ja kierto on 3+2, mutta silti aina sitä jaksaa iloita vapaapäivästä(tai siis oikeesti -yöstä)
  3. Tuleva koulu. Tai enhän mä tiiä vielä, että pääsenkö sinne, mutta peukut pystyssä ja koputetaan puuta! Oon siis hakenut sairaanhoitajaks. Ja hauskaks tän jutun muuten tekee se, että mun miehen äiti (jolla siis avioliiton kautta sama sukunimi kun mulla) on sairaanhoitaja JA mun miehen isänäiti (jolla kanssa avioliiton kautta sama sukunimi kun mulla) oli sairaanhoitaja. Varmaan joku kirous tossa nimessä??
  4. Rillit huurussa, eli The Big Bang Theory-sarja. Siis oikeesti maailman hauskin sarja, kannattaa kattoo. Mä katon sitä aina netistä, koska noi Suomen jaksot on niin paljon myöhässä, enkä millään ees muista kattoo sitä, kun se tulee... Toinen sarja mitä suosittelen nauruun on Salatut elämät, mut joo... :D
  5. Haaveilu ja suunnittelu. Tykkään hirveesti aina suunnitella kaiken etukäteen. Ja suunnitella kaiken tosi pikkutarkasti ja useaan kertaan. Vaikkei se ees toteutuis koskaan! Esim. vähän aikaa sitten tein IKEA:n keittiönsuunnitteluohjelmalla meidän asuntoon unelmakeittiön, vaikka tää asunto ei ees oo meidän! Eikä sellasen keittiön saaminen olis muutenkaan realistista!
  6. Kokis!!!!!!!!!! Tarkemmin, jos saa päättää niin Pepsi Max. Oon nyt kyl vähentänyt reippaasti sen kittaamista, koska mulla oli joku 3 vuotta kiillevaurio takahampaassa ja muutama kuukaus sitten se piti mennä paikkaa, koska siihen oli tullut sitä sellasta mustaa(mut ei kuitenkaan reikää!!)
  7. Aihe vapaa. Se on mulla tossa kirjanmerkkipalkissakin. Noloo. Mutta AAHHH niin rentouttavaa lukee sitä.
  8. Käsityöt. Tykkään tehä kaikenlaisii käsitöitä, mieluiten teen lahjaks, koska en mä yleensä niitä tykkää itte käyttää kuitenkaan.
  9. Lahjojen antaminen. Tykkään hirveesti keksii aina täydellistä ja hienoo lahjaa jollekkin ja sitten ku pääsee vihdoin antaa sen nii tulee hyvä mieli ku toinen tykkää siitä(tai toivottavasti).
  10. Se, että on rahaa säästössä. "Pahan päivän varalle" sanotaan. En kyl usko, että käyttäisin niitä, vaikka olis pää irti. Oon pihi.

Haastan:
Kaisa
Lila
Odotellen
Annika
Cirneklia



keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Mä pelkään

Pelkään, että mun mies kuolee. Ja mä jään ihan yksin. Ei ketään kelle puhua. Halia. Pussata. Hymyillä. Huutaa. Olla vihainen. Nalkuttaa. Rakastaa.

Tietenkin jokainen kuolee. Mutta ei se saa kuolla kun vasta vanhana. En olisi sen kuolemiseen valmis vielä moneen vuosikymmeneen. Vitsaillaan aina, että:"Mä haluun kuolla ekana, ettei mun täydy sitten jäädä suremaan sua", johon toinen vastaa:"Eikun mun pitää kuolla ekana!" Se on hauskaa, uskokaa pois.

Pelkään elää maailmassa ilman häntä. Millainen paikka se edes on? Onko sitä edes olemassa? Tuleeko se olemaan?

Pelkään aikaa sen kuoleman jälkeen. Onko sillon aikaa?


Pelkään myös, että mun mies jättää mut. Sanoo, että on rakastunut johonkin toiseen.

Toivottavasti se ei satuta mua koskaan sanomalla tota. Kuolemakin olisi helpompi kestää.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Näin muutama vuos sitten unta

Siinä oltiin just tultu kotiin miehen kanssa synnytysosastolta. Mun sylissä oli meidän uusi vauva. Se oli tyttö.

Just kun oltiin päästy sisään, tajusin, että eihän meillä ole sänkyä vauvalle! Päätin, että teen sille väliaikasen pedin sellaseen säilytyslaatikolliseen rahiin. Mua niin pelotti, että koira syö sen vauvan siitä.

Ihmettelin, että miten en ollut yhtään varautunut siihen vauvaan, ei ne yleensä ihan yllätyksenä tule.

Olin siinä unessa niin onnellinen.


Oli sitten äitienpäivä.

En soittanut äitille. Tietenkään. Sen kanssa en oo puhunut poismuuton jälkeen kuin kerran.

Soitin mun isotädille. Se on ollut mulle kuin äiti. Se opetti mulle, mitä on kuukautiset. Sen kanssa käytiin ostamassa mulle ensimmäiset rintaliivit. Se opetti ompelemaan napin. Ja kuinka leivotaan karjalanpiirakoita.

Se anto mulle pienenä huomiota ja rajattomasti rakkautta. Se ei rankaissut tunteista. Se antoi kiukutella, kun kiukutti, ja sen jälkeen rakasti taas niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se rakasti mua yksilönä eikä yhtenä neljästä.

Sitä mä tulen kaipaamaan ja suremaan, kun se kuolee.

Se pääsee onneksi taivaaseen tai mikä se hyvä paikka nyt onkin, mihin mennään kuoleman jälkeen. Se on ollut hyvä ihminen. Paras ketä mä tiedän. Antaisin sille vaikka oman taivaspaikkani. Se on kokenut niin paljon sekä iloisia ja jänniä että surullisia ja ahdistavia kokemuksia. Se ansaitsee vain parasta.

Kai mä sitä rakastan. Tai siis on mulle muutkin sukulaiset tärkeitä. Mutta osalle niistä rakastaminen on liian voimakas sana. Sanoisin vaan, että pidän niitä tärkeinä.

Mut on opetettu, että heitäkin kaikkia pitäisi rakastaa. Mutta se "rakkaus" heitä kohtaan on jotenkin pakotettua. Ei niin spontaania kuin mun rakkaus isotätiä kohtaan.

Kyllä sen on pakko olla rakkautta.

Toivottavasti mulla olis joskus rohkeutta kertoa tää kaikki sille. Ennen kun se on jo liian myöhästä

maanantai 14. toukokuuta 2012

Haluanko mä?

Tajusin, ettei kyse ole siitä, että pystynkö mä rakastamaan toista ihmistä yhtä paljon kun mun miestä. Kyse onkin siitä, että haluanko mä? Haluanko mä rakastaa toista ihmistä niin paljon? Haluanko, että mun mies rakastaa toista ihmistä niin? Haluanko mä, että meistä tulee sellanen perhe, jossa vaaratilanteessa pelastetaan lapset ennen puolisoa? Tulisko meistä sellanen perhe?

Kun ajattelen, että mun mies rakastaisi jotain toista yhtä paljon kun mua, tunnen mustasukkaisuutta. En ole yleisesti mustasukkainen. Mua ei kiinnosta, jos se on puhunut jollekin naiselle. Jos se on ihastunut johonkin. Jos se viettää aikaansa jonkun naispuolisen kanssa. Edes jos se pettäis, ei haittais mua (tai siis antaisin anteeksi, kaikki tekee virheitä). Kunhan se vaan ei rakasta ketään muuta. Kunhan vaan mä oon sen ainoa, jota se ikävöi ja kaipaa.

Mutta tuntisinko mä mustasukkaisuutta mun miehen rakkaudesta siihen lapseen? Antaisinko mä mun miehen rakastaa sitä lasta? Vai onko rakkaus puolisoon ja rakkaus lapseen edes verrattavissa? Onko ne sama vai eri asia?

Jos rakastaisinkin molempia yhtä paljon? Olisko se oikein? Molempia kohtaan? Tai kumpaakaan? Kumpikaan ei silloin tietäisi olevansa maailman tärkein mulle. He olisivat samalla sijalla. Molemmat yhtä hyvällä sijalla. Vai huonolla?

Jouduin koko lapsuuteni kilpailemaan mun kolmen veljen kanssa vanhempien huomiosta. Se oli kauheeta. Meitä oli niin paljon. Mun oli vaikeeta saada huomiota. Olin se kiltti, joka teki kaiken oikein eikä riehunut pihalla ja hajottanut toisten leluja. Meillä kurinpito oli karjumista, tukistamista ja nurkassa seisomista.

Koko lapsuuden mä vaan kaipasin enemmän huomiota. Hellimistä ja läheisyyttä.

Aina sanotaan, että meistä tulee samanlaisia kun meidän vanhemmat olivat. Mä en millään haluais olla samanlainen. Mutta tuleeko musta silti vääjäämättä? Voinko mä sille mitään? Vaikka mä tiedostankin sen?

Haluanko mä lapsen vaan, että pystyisin todistaa, että oon erilainen? Parempi. Entä jos oon samanlainen? Kuinka mä pystyisin sitten elämään itteni kanssa?

Haluanko mä lapsen, että voisin kostaa kokemani? Kostaisinko sillon mun vanhemmilleni? Vai sille lapselle?

Hyvä, etten oo vielä saamassa lasta. Mulla on niin paljon asioita käytävänä läpi.

Olisin huono äiti.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Joskus

Joskus ajattelen sadasosasekunnin ajan, että pettäisin miestäni. Siis en sen seksin tai sellaisen takia vaan sen takia, että hankkiutuisin raskaaksi. Eihän kukaan osaisi epäillä, ettei lapsi olisikaan hänen. Voisin elää miehen ja sen lapsen kanssa kertomatta kellekkään totuutta. Voisimme olla onnellinen perhe. Kukaan ei tietäisi siitä.

Paitsi minä.

Mä en pystyisi elämään sellaisen valheen kanssa ja samalla rakastaa miestäni. Tai antaa sen rakastaa mua. Mun täytyis kertoo sille, että se lapsi ei oliskaan hänen. Hän ei pystyisi rakastamaan sitä lasta eikä hän antaisi mullekaan anteeksi.

Siksi en tee sitä.

Tiedän, että rakastan häntä. Mutta mistä mä oikeesti voin tietää, pystynkö rakastamaan enää toista henkilöä, eli sitä mahdollista tulevaa lastamme, yhtä paljon? Tai edes lähellekkään?

lauantai 12. toukokuuta 2012

Raskaustesti

Kerran oon tehny raskaustestin. E-pillereiden lopettamisen jälkeen oli niin erilaista kun mihin olin tottunut. Mies kävi ostamassa. "Millaisen testin haluat?" olivat kysyneet. "Se halvin ja varmin", oli vastannut mun kulta.

Miinustahan sieltä tuli. Tiesin sen kyllä, mutta olin jo rakentanut meille pilvistä kartanon. Pettymystähän siitä sitten seurasi. Miten selvitä pettymyksestä eteenpäin?

perjantai 11. toukokuuta 2012

Että hyvää äitienpäivää vaan...


Koen, että äitini ei rakastanut minua. Tai jos rakasti, ei tarpeeksi.

Hän ei näyttänyt rakkauttaan mitenkään, ei haleja tai suukkoja. Epäilen, että tuon rakkaudettomuuden takia minun on näin aikuisena vaikeaa olla toisten lähellä. En tykkää, että ihmiset tulevat viereeni istumaan, jos muuallakin on tilaa. En tykkää kätellä kuin pakosta. En tykkää, kun jotkut kaverini halaavat minua tavatessamme. Se tuntuu hyvin kiusaantuneelta.

Minulle haliminen on hyvin intiimi tilanne. Tilanne, jota toisten ei tulisi nähdä. Minulle on luontevaa koskea ja halata vain miestäni. Ja jos saisin itse päättää, voisin mielelläni tehdä sitä vaikka koko päivän. Hän on minulle turva ja hän antaa minulle luottamusta maailmaan. Heti, kun irrotan otteeni, minulle tulee ikävä. Ikävä, joka tuntuu sydämessäni tykytyksenä. Kun kerron hänelle tästä tunteesta, hän vain naurahtaa ja sanoo että:"Tässähän mä oon". Hän ei tunnu tuntevan siis samoin minua kohtaan.

Suunnaton ikäväni johtuu turvattomasta kiintymyssuhteesta vanhempiini. En saanut olla heille sellainen kuin olin. Isältä sain huomiota vain, kun olin täydellinen. Minun piti menestyä ja olla koulussa aina parhaiden joukossa.

Äidistäni minulla on jäljellä enää vähän muistoja(mieleni on blokannut ne kai), mutta yksi jäljellä olevista muistoista on se, että äitini yritti saada minut laihtumaan. Kävimme pyörälenkeillä yhdessä. Hän oli myös saanut naapurilta sellaisia "läskivoiteita", joiden pitäisi siis auttaa laihdutuksessa jotenkin. Hän antoi ne minulle ja käski käyttämään niitä. Hän häpesi minun kokoani. Olin ylipainoinen, mutta pakottaminen, syyllistäminen ja häpeä olivat väärä tapa lähestyä tuon ikäistä lasta.

Olin tuolloin 6-vuotias. Tiedän tämän siitä, koska yhdellä pyöräretkellämme satuin näkemään isäni auton(tunnistin auton, koska siinä oli kuljettajan paikalla sellainen puuhelmistä tehty istumisjuttu). Tuolloin vanhempani siis olivat vielä naimisissa. Sanoin äidille autosta. Äitini käski minun ajaa pyörällä kotiin. Myöhemmin olen kuullut, että siinä lähistöllä oli isäni omistama vuokra-asunto. Äitini oli mennyt koputtamaan ja, kun ovi oli avattu, sisällä asunnossa olivat olleet vuokralainen ja isäni. He olivat harrastaneet seksiä. Isäni ja äitini erosivat tuon jälkeen.

Kuitenkin koen vihaa, inhoa, välinpitämättömyyttä äitiäni kohtaan. Miksi hän ei antanut isälleni anteeksi? Elämäni olisi sisältänyt paljon enemmän rakkautta, jos minulla olisi ollut oikea perhe.

Kerroin jo aiemmin, että muutin pois äidiltäni 12-vuotiaana. Syy siihen oli se, ettemme enää vain tulleet mitenkään toimeen. Riitelimme jatkuvasti. Eniten kaikessa, mitä tapahtui siellä asuessani, sattuu edelleen se, että sain tietää hänen olevan raskaana poikaystävälleen, kun satuin näkemään ultraäänikuvan pöydällä. Kaikki kolme veljeäni jo tiesivät asiasta. Heille oltiin kerrottu. Minulle ei oltu kerrottu. Miksi minulle ei kerrottu? Missään vaiheessa. Vielä 8 vuoden jälkeenkään minulle ei ole kerrottu.

Kun näin sen kuvan, oli kevät ja raskaus alkoi pian sen jälkeen näkyä. Välttelin sitä vatsaa. Minua ällötti se. Sen muoto ja kiinteys ja olemus. Se, mitä se sisälsi, mitä se tarkoitti. Kaikki se, mitä se edusti. Tapahtuneen jälkeen myös muiden raskausvatsat ovat alkaneet ällöttää. Kauniita ne ovat, mutta en halua olla sellaisen lähellä. Pelottaa, että omanikin ällöttää. Pystynkö rakastamaan omaa raskausvatsaani tuon jälkeen? 

Pystynkö nauttimaan omasta raskaudestani ollenkaan?

tiistai 8. toukokuuta 2012

Entä jos?

Tunnen häpeää siitä, että olen "vääränlainen" lapseton. En ole OIKEASTI lapseton... siis että joutuisin käyttämään hormooneja yms.

Tunnen huonommuuden tunnetta. Muut lapsettomuudesta kärsivät ovat erilailla lapsettomia. Mutta kuitenkin samanlaisia. Meistä kukaan ei mahda asialle mitään...

Lohduttaudun ajatuksella, että jonakin päivänä. Jonakin päivänä miehenikin on valmis yritykseen. Mutta pelkään myös tuota päivää ja sitä seuraavaa aikaa. Entä jos en voikaan tulla raskaaksi? Entä jos eroamme? Entä jos emme olekaan yhteensopivia miehen kanssa? Entä jos siinä menee todella kauan?


Entä jos sitten on jo liian myöhäistä?

Omaa kotia metsästämässä.

Täytin just vähän aikaa sitten 20-vuotta. Jotenkin helpottava ikä tälläiselle omasta perheestä haaveilevalle. Kukaan kun ei tuntunut ottavan todesta haaveitani 17-, 18- tai edes 19-vuotiaana. Ymmärrän, olinhan silloin vain TEINI. Tuo sana kuulostaa minusta kirosanalta. Sen sanan käyttäjät eivät tienneet kuka olin, millaisista oloista tulin.

Jälkeenpäin ajattelen aikuistuneeni, kun 12-vuotiaana muutin äidiltäni isälle asumaan yhdessä pikkuveljeni kanssa. Silloin jouduin kokemaan sen, ettei äitini rakasta minua. Jouduin kokemaan vastuun pikkuveljestäni, koska isäni joutui tehdä paljon töitä ja oli sen takia hyvin pitkään päivisin pois.

Silloin tunsin ensimmäistä kertaa sen, ettei ole omaa kotia. "Oma koti" tuntui muuton jälkeen vielä pitkään olevan se talo, missä äitini asui, mutta en ollut tervetullut sinne. Myöhemmin käsite "oma koti" vain jotenkin katosi ymmärryksestäni. Sitä ei ollut. Missään. Oli paikkoja, joissa asuin. Paikkoja, joita minun piti pitää kotina. Kutsua kodiksi. Mutteivät ne paikat olleet koteja minulle.

Myöskään paikka, johon muutin mieheni kanssa yhteen asumaan 17-vuotiaana, ei tuntunut kodilta moneen kuukauteen. Annoin sen asian olla, sillä olin tottunut senlaiseen "kodittomuuteen" ja ajattelin, että KODIN aika koittaisi. Ja nyt lähes kolmen vuoden jälkeen asuntomme tuntuu enemmän kodilta kuin aikaisemmin. Mutta pelkään silti kiintyä tähän asuntoon, koska emmehän me tässä asunnossa asu loppuelämäämme, emme edes viittä vuotta enää. Tai varmaankaan kolmea. Haluaisin ostaa OMAN asunnon, koska sitten se olisi oikeasti oma eikä muiden omistama. Silloin se saattaisi tuntua enemmän kodilta.

Käynkin aika usein haaveilemassa Etuoven, Oikotien ja Jokakodin sivuilla asunnosta, josta olen kiinnostunut. Uskoisin, että meillä olisi myös mahdollisuus saada siihen laina, mutta mieheni ei ole vielä valmis sitoutumaan niin isoon ostokseen. Enkä tiedä edes, että olisiko se sellainen asunto, jonka haluaisin ostaa. Vuokrata ehkä. Siinä asunnossa on vain kaksi huonetta. Ja ihan ikiomaan asuntoon haluaisin kolme. Vauvalle omansa.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Olen suunnitellut...


Olen suunnitellut lastamme varten kaiken laista.

Olen suunnitellut, että antaisin kaksiomme makuuhuoneen lapselle. Tekisin olohuoneeseen meille jonkinlaisen nurkkauksen sängylle.

Olen suunnitellut, että en haluaisi hankkia pinnasänkyä. Mieheni vanhempien varastossa on vanha lastensänky, jonka toivoisin saavamme. se on sellainen, jonka kaikki ovat varmasti nähneet. Sellainen valkoinen, lastulevystä tehty, jatkettava. Kun sen päihin laittaa sellaiset hyllyt kiinni, siitä voi toisen sängyn kanssa tehdä kerrossängyn. Sänky on jotenkin herttaisen oloinen.

Olen suunnitellut, että vaipanvaihtopisteen tekisin sinne makkariin. Sellaisen valkoisen lipaston päälle. Ompelisin siihen pehmusteen, jonka päällystäisin kernikankaalla tai muovitetulla froteella. Olisi helppo puhdistaa. Päällystäisin lipaston laatikoiden etuosat jollakin kivalla, värikkäällä tapetilla. Laittaisin ehkä myös uudet vetimet.

Olen suunnitellut, että ompelisin uudet verhot. Sellaiset, jotka pimentäisivät enemmän. Hakisin myös varastosta ne valkoiset pikkumatot, jotka pitäisi pestä.

Olen suunnitellut, että hankkisin huoneeseen keinutuolin. Ehkä pyytäisin sen, mikä on tädilläni. Maalaisin sen mattavalkoiseksi ja tekisin siihen jonkun oikein pörröisen istuinosan. Tai ehkä laittaisin sen lampaantaljan siihen? Siinä keinuttelisin sitten vauvaa aina syöttäessäni häntä väsyneenä.

Olen suunnitellut, että hankkisin lapsen vaatteita varten sellaisen "tuuletustelineen".  Siinä pitäisin kaikki hänen paidat, bodyt, takit ja potkupuvut ripustettuina pesulahengareille, joita niin rakastan.

Kaiken laista olen suunnitellut... hiljaa mielessäni.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Haluan lapsen.


Siis nimenomaan lapsen.

Mun korvaani nimittäin särähtää todella pahasti, jos joku sanoo haluavansa vauvan. Siis totta kai se perheenlisäys on (usein) aina aluksi vauva, mutta kyllähän se vauvakin kasvaa lapseksi. Mitäs sitten, haluavatko lapsen vanhemmat sitä enää? Jos joku sanoo "haluan vauvan", se kuulostaa mielestäni siltä, että vauvan kasvaessa vanhempien rakkaus jotenkin loppuisi seinään. Ei. Sitä en halua. Haluan lapseni tuntevan itsensä rakastetuksi ja halutuksi. Haluan, että hän ei koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Haluan pystyä antaa lapselleni kaiken, mitä hän tarvitsee kasvaakseen. Haluan että hän tuntee kaikki tunteet, ilon ja surun, turvan ja pelon. No haaveitahan voi olla monia, eri asia on se, että mitkä niistä toteutuu.

Puhun koko ajan "minun lapsestani". Olen lapseton, koska tällä hetkellä mieheni ei ole vielä valmis isyyteen ja sen tuomaan vastuuseen Ymmärrän häntä ja kunnioitan sitä, että hän myöntää sen. Ja tavallaan myös syytän lapsettomuudestani häntä. "Sitten joskus, en tiedä milloin", hän sanoo. Tiedän, etten itsekään oikeasti olisi valmis, mutta jotenkin on paljon helpompi syyttää häntä kuin myöntää se.

Olen joitakin kertoja alitajunnassani ajatellut, että mitä jos huijaisin itseni raskaaksi. Tekisin kortsuihin reiän. Mutta ei. En halua pettää mieheni luottamusta. Enkä edes pystyisi elämään tuollaisen salaisuuden kanssa ja minun olisi pakko kertoa totuus hänelle. Enkä haluaisi lapseni olevan "vahinko". Pidän itseäni parempana, en tee tuollaisia "virheitä", haluan lapseni tuntevan itsensä rakastetuksi, toivotuksi ja suunnitelluksi.

Lapsettomuus kuitenkin sattuu. Ihan fyysisesti siis. Se sattuu minua päähän, silmiin, vatsaan. Särkee, itkettää ja oksettaa. Salaa mieheltäni toivon joka kuukausi, että meille kuitenkin olisi käynyt vahinko. Ja koko kuukauden ajan kehitän mielessäni erilaisia oireita, että nyt on pakko olla raskaana. Nyt särkee päähän aivan erilailla kuin koskaan ennen on särkenyt. Nyt tuntuu selässä aivan erilaiselta kuin on koskaan ennen tuntunut. Nyt turvottaa vatsaan paljon enemmän kuin on koskaan ennen turvottanut. Rukoilen salaa mielessäni, niin hiljaa, ettei edes Jumala kuule. Kuvittelen millaista elämä sitten olisi lapsen kanssa. Silittelen vatsaani ja välttelen kaikkea "pahaa". Alkoholi, stressi, vatsallaan nukkuminen. Ettei vain "lapselle" käy mitään. . .

Tunnen myös katkeruutta miestäni kohtaan siitä, että hän ei anna minulle sitä rakkauden kohdetta. Kaipaan itselleni lisää rakastettavaa. Kaipaan sitä, että olisin jostakin niin tärkeästä vastuussa koko elämälläni. Kaipaan elämääni sitä, että olisin jollekin se kaikista tärkein. Olen varmaan kyllä miehellenikin, mutta mistäs sen voisin koskaan tietää varmasti? Sitä kutsutaan luottamukseksi.

Mutta hän, mieheni, ei ole. . . oma. Hän on aivan oma persoonansa. Hän ei vain enää pysty täyttämään sitä vajavaisuutta minkä tunnen. En pysty vaikuttamaan siihen, mitä hän tuntee ja kokee, näkee. En pysty suojella häntä tai opettaa maailmasta. Häntä pystyn vain rakastamaan ja olemaan hänen vieressään, kun hän minua tarvitsee. Ja niin teenkin.

Totuus on kuitenkin se, että jos nyt olisikin yhtäkkiä se päivä, että mieheni marssisi luokseni ja sanoisi olevansa valmis. . . en tietäisi miten käyttäytyä. Ei vielä! En ole vielä valmis! Ei! Haluan saada asiat paljon paremmalle mallille ennen lasta...

"Sitten joskus, en tiedä milloin", sanoisin minä.


Tulipas pitkä vuodatus:)