perjantai 27. heinäkuuta 2012

Mä en tiedä mitä kaikkea täällä uskaltaa paljastaa.

Mä pelkään sitä, että mut tunnistetaan. Tai että mä jossain vaiheessa paljastan "kuka olen". Siis ihan nimineni kaikkineni. Esiinnyn täällä nimittäin mun vanhalla nimellä (FYI).

Mutta jos joskus paljastunki? Mitä siitä seurais? En usko, että mun mies ainakaan tykkäis. Se on lukenu aivan liikaa identiteettivarkauksista (ja tähän ne kuuluisat viimeiset sanat: ei se mulle kuitenkaan tapahdu *koputtaa puuta, heittää suolaa olan yli*).

En myöskään haluu, että (se tunnettu esimerkki) työnantajat näitä tietää. Nämä jutut, mitä kirjotan ovat henkilökohtaisia ajatuksia. Pelkoja. Haaveita. Toiveita. Nää jutut ei näy ulos päin. Jos työhaastattelussa mainitsis lapsihalusta, kuinka moni työnantaja palkkais? Varmaan yhtä moni ku hyppäis "kaikkien muiden" perässä kaivoon.

Mut toisaalta en haluu myöskään laittaa tätä blogia salaiseks. Haluun saada tukea näihin ajatuksiin. Tukea, jota en muilta voi saada koska muut ei tiedä. Ja muille en myöskään kerro. Esiinnyn vahvana, mutta tässä asiassa sitä en oo.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Tuntuu, että mä vaan toistan itteeni.

Mä niin kaipaan kaveria, jolle tästä vois puhua ääneen. Jolle tän edes vois myöntää.

Me nähdään niin harvoin mun parhaan (tyttö)kaverin kanssa, etten tunne itseeni läheiseks sen kanssa. En sano sille näitä juttuja. Haluaisin, mut en siltikään sano. Ehkä siks, koska pelkään, et se tuomitsee. Se ei oo sellanen, joka haluais perhettä viel pitkään aikaan. Se ei oo sellasessa elämäntilanteessa. En ees usko, että se olis sellanen ihminen, joka haluaisi lasta.

Muistan, ku joskus ilmaisin sille, että haluaisin lapsen.

Se välillä muistuttaa mua siitä vieläkin ja nauraa päälle. Itte pitää vaan kans nauraa. "Niin hölmähän mä sillon olin." Puolustautuminen on helpompaa ku kertoa oikeesti.

Mielummin miellytän ku järkytän.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Tuli mieleen ajatus.

Tuli mieleen sellanen ajatus, että jos mun mies tietäis tästä blogista, suostuisko se alottamaan?

Mut jos mä kerron tästä niin mä myös riskeeraan sen, että se lukis näitä juttuja. Ja sillon tää ei enää voi olla paikka yksityisille ajatuksille...

Mutta mulle ei olis enää niin syyllinen olo.

Olisko kertominen sen arvosta?

Ei ainakaan tällä hetkellä.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Teiniangstia.

Sillon ku tavattiin mun miehen kanssa, oltiin molemmat ihan pikkulapsia. No ei oikeesti, mut näin jälkeenpäin ajateltuna oltiin tosi nuoria ja nolojaki :D

Sillon alkuun musta tuntu, etten ansainnu poikaystävää. Kellään mun kaverillakaan ei ollu siinä vaiheessa ollu poikaystävää. Oli tosi...omituista ja jännittävää. Tuntu niin paljon vanhemmalta. Mut samalla tuntu, etten ollu tarpeeks hyvä, tarpeeks itsevarma, tarpeeks kaunis. Nää teinin perussetit.

Sitten mä vaan totuin siihen ajatukseen, että mulla on poikaystävä. Ja alko tuntuu omituiselta, että jollain muullaki vois olla. Ja jossain vaiheessa huomasin, että mulla ihan oikeesti on se olo, että mun mies...ON. Siis että...ilman sitä... ei oo mitään. Siis... elämää ilman sitä olis vaikee kuvitella.

Kyl mä tiedän, että olisin tehny niin paljon erilaisii päätöksiä, jos en olis sitä tavannu. Mut jotenki en usko, että olisin onnellisempi sillon.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Kuinka monta?

Meidän perheessä oli mun kasvaessa neljä lasta. Eli minä ja mun kolme veljeä. Nyt vanhempien eron jälkeen se "perhe" käsitys on muuttunut, mutta ei siitä enempää.

Kuvittelin kuitenki pitkään, että neljä lasta on ainoa oikea määrä lapsia. Jos on vähemmän, se perheen tekeminen vielä kesken. Ja siis en pystyny kuvittelee, että jollain vois ees olla enemmän kun neljä lasta! Voi sitä määrää!

Sitten kuulin, että joillakin saattaa olla jopa 20 lasta. Luin sen jutun Hesarin kuukausiliitteestä vuonna roska ja pölypallero. Siinä oli haastateltu muutamaa suomalaista perhettä, joilla oli kaikilla iso perhe. Siinä kerrottiin niitten elämästä ja niitten tavoista hoitaa iso perhe. Eniten mieleen painu se, että jossain perheessä ostettiin joululahjat kaikille vasta joulun jälkeen, ku alkaa alennusmyynnit.

Siinä vaiheessa tuli sellanen olo, että DÄÄM! Ihmisillähän saattaa olla vaikka kuinka paljon lapsia. Olin sitä mieltä, että ittekki haluun tollasen ison perheen. Olin pettyny, koska en ollu lestadiolainen, koska se oli mun ajatuksissa ainoo mahdollisuus saada iso perhe. Kuitenkaan siinäkään vaiheessa se "alle neljä lasta" ei ollut mahdollista vieläkään.

Sitte teini-iässä taas ajattelin, että neljä olis mun mielestä ihana määrä lapsia. Tuttu ja turvallinen. Sitten tapasin mun miehen. Niitten perheessä oli vaan kolme lasta. Ja sen perheen vanhemmat on vielä naimisissa. Kuvittelin, että ehkä se "vaan kolme lasta" on jotenki syy siihen, että he ovat vielä naimisissa. Ihan hölmöjä ajatuksiahan noi on, mutta sillon se oli jotenki... totuus. Ja onhan se osittain. Ei oo niin montaa lasta viemässä aikaa pois suhteelta. Päätin, että neljä lasta on aivan liikaa. Kolme sen olla pitää.

Sitten vuosien jälkeen tuli puhe miehen kanssa siitä, että kuinka monta lasta toinen haluis. Vastasin sillon kolme. Mies sano, että itte on aina kuvitellut kahta lasta. Toi luku oli jotenkin järkytys mulle. Siis miten se ei voi haluta kolmee lasta kun senki perheessä oli? Mutta taas hölmöt ajatukset meni pois :D

Nyt musta tuntuu, että kolme lasta on liikaa. Haluisin vaan sen yhden. Sille mulla riittäis varmasti kaikki rakkaus, huomio ja huolenpito, mitä se tarvitsis. Kaks lasta ehkä vielä pystyisin kasvattaa kunnollisiks. Ehkä se kaks olis parempiki, koska en haluu mitään itsekästä ipanaakaan kutsuu leikkikentällä omaks lapseks :D

torstai 19. heinäkuuta 2012

Kuvitelmia.


Vaihdan makkarissa vauvalle vaatteita.
Vauva makaa Malm-laatikostoilla, joiden päälle oon tehny vaipanvaihtoa varten tilan.

Huone on valkee. Sänky on valkee. Valkoset lakanat, joissa on värikkäitä palloja. Matot on pienet ja valkoset, kudotut. Keinutuoli on musta. Sen päällä on lampaan turkki.

Aurinko paistaa.

Ollaan onnellisia.

-

Oi kun mun niin vaan tekis mieli hakee ne kaikki lastenvaatteet kellarista. Ottaa ne pois siitä rumasta mustasta jätesäkistä. Pestä ne. Kuivata ne. Silittää ne kauniiks. Pistää ne puisille hengareille odottamaan käyttämistä. Voisin aina hipelöidä, hypistellä ja näplätä niitä ohikulkiessa. Haluun hakee ne vaatteet sieltä kellarista.

Mut en mä voi. Mies pitäis hulluna.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Mun mies ei halua lasta vielä. OSA 2

Vituttaa se sen...käyttäytyminen välillä.

Miks sitte tunget sen sisään ilman suojaa? Oon kertonu, etten tykkää, että se tekee sitä. Mä oon pyytäny, ettei se tekis sitä. Pliis laittaisitko nyt vaan sen kumin. Ja välillä ihan oma-alotteisestikin.

Se ei jotenki ymmärrä, että tekemällä tota se mahdollistaa mut ajattelemaan joka kuukausi, että on mahdollisuus. Pieni, mutta silti.

Olisko helpompaa, jos se sanois, ettei ikinä?

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Mun mies ei halua lasta vielä.

Se on tehny sen selväks moneen kertaan jo. Mut kuitenki se kiusaa mua sanomalla asioita. Asioita, jotka viittaa siihen, että se ajattelee asiaa. Että se harkitsis asiaa. Se tossa yks päivä sano, että nimettäis meijän lapsi Taaviks sitten voitais kutsuu sitä Taavi-vaaviks (ku me kutsutaan koiraaki hauva-vauvaks).

Tollaset asiat jotenki vaivaa mua. Mut entä jos sille ei tuukkaa koskaan sitä aikaa, että se olis valmis? Entä jos sille ei tuukkaa koskaan niin kovaa halua ku mulla on? Olis niin ihanaa, jos seki haaveilis tästä asiasta.

Ku mulla olis nyt hyvä aika. Ku olis kiva nyt saada lapsi ennen "oikeeta elämää" eli sitä ku valmistun. Koska tiedän, että sitten ne ensimmäiset vuodet tulee olee sitä kauheeta "yks vuoro siellä ja toinen tuolla". Ja koska oon tän ikänen ja vielä naimisissa niin tietenki työnantajat kuvittelee, että heti, jos saan vakituisen viran, jään äitiyslomalle. Ja jotenki kuvittelen, että jos se lapsi jo olis sillon nii ne ajattelis...suopeemmin.

En oo vieläkää kertonu tästä blogista miehelle. Aina ku ajattelen tätä nii tulee tosi syyllinen olo, koska toisaalta haluisin puhuu tästäki blogista sille...mut...tiedän ettei se haluu enää puhuu tästä lapsi-asiasta ja tiedän et se vaan suuttuis mulle ku kerron täällä niin avoimesti (ku joku muka voi tunnistaa, siis ihan kauheeta).

perjantai 13. heinäkuuta 2012

höh.

Alan selkeesti laiskistuu. En oo kuuteen päivään kirjottanu tänne mitään. :D Ku ei oo mitään uutta sanottavaa asiasta. Kaikki on edelleen ihan yhtä...tapahtumatonta. Mikään ei muutu.

Äsken kuitenkin tapahtui jotain joka hämmens mua. Ja pahasti. Täytyy ekana kertoo taustaa vähän:
Kun me muutettiin yhteen sillon vuonna 2009, meillä ei aluks ollut mitään lemmikkiä. Se oli mulle kuitenkin tosi omituinen tilanne, koska olin tottunu, että kotona oottaa aina koira (<3), joten puhuin sitten miehen ympäri. Etin sitten netistä pitkään koiraa ja lopulta otettiin yhteyttä naiseen, joka oli tarjoomassa 3-vuotiasta tyttökoiraa. Hän ei voinut enää pitää sitä, koska se ei tullut toimeen perheen toisen koiran kanssa(joku tappelu niitten välillä ilmeisesti). Me sitten saatiin se ja oltiin ihan alusta asti rakastuneita siihen koiraan! Se oli niin hyvin koulutettu ja hassuki :)

Aluksi se nainen välillä aina kyseli kuulumisia(ymmärrettävää), mutta sitten ne kuulumisten kysely väheni aika nopeesti ja oletan, että se oli sille liian vaikeeta tms.

Mä luulin poistaneeni kaikki sen yhteystiedot, mutta äsken löysinki sen sähköpostiosotteen mun sähköpostista. Olin tallentanu sen sinne, mutten muistanu sitä ollenkaa. Tuli jotenki sellanen olo et... iiks.

Tekis mieli laittaa sille viestiä, että elossa ollaan vieläki. Mut en tiiä uskallanko. Kehtaanko? Pitäiskö?

lauantai 7. heinäkuuta 2012

No nyt ne alkoki.

Olisinpas vaan oottanu sen testin kanssa :D

No nyt mä tein sen.

Sano ei. Ei edes minkäänlaista haamua. Ei vaikka minkälaisessa valossa ja kulmassa sitä olis kattonu.

Tein sen toisaalta päiväpissasta. Mutta ku näin paljon on menkat myöhässä nii kyl sen olis pitäny jo näkyy siitä virtsasta, ku oli jo 7 tuntii siellä ollu...

En tiiä... Oon kuitenki hirveen pettyny, vaikka ei tää olis ollenkaan ollu hyvä aika ja olisin ollu tosi itsekäs, jos se lapsi olis tullu. Mut silti sitä jo kerkes kuvittelee. Haaveilu pitäis kieltää lailla.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Mitähän sitä taas ajattelis?

Ikkunarempan keskeltä kirjottelen.. kauheen pölystä!

Viimeks sanoin sillon 24.6. että olis myöhässä. Mutta tajusin sillon, että olin varmaan vaan laskenu väärin! Tai siis, että oikeesti oliski kai pitäny alkaa vasta 30.6. Ku pillereitten lopettamisen jälkeen oon ollu tosi huono muistaa aina noi, et millon on viimeks ollu ja millon pitäs tulla seuraavan kerran. Siks laitan aina muistutuksen kännykkää. Mut nyt olin laittanuki kaks muistutusta(en tiiä miks)! No ku mä huomasin sen toisen muistutuksen olin helpottunu. Siis et ehkä mä vaan oon sekoillu jotain...

Mut nyt siitä toisesta alkamispäivästä on jo taas 4 päivää. Perkele. Kai se täytyy käydä kaupasta se testi jo kohta. Ja salakuljettaa se kotiin ilman, et mies näkee.... En usko, että se enää ottaa mua tosissaan näissä mun jutuissa, että oon raskaana ku oon ihan varma, että joka kuukaus:D Ja sitä taitaa jo vähän ärsyttää ;) Mut nyt jotenki on ihan erilaista, koska ei mulla oo ennen ollu myöhässä kuitenkaan...

Tää kyl varmaan vaan johtuu siitä, että en enää tee yövuoroo vaan päivävuoroo ja mun vuorokausirytmi on ihan muuttunu.

Pelottaa kyl. Ei tän näin pitäny mennä kyl ollenkaan. Mun piti olla onnellinen ku tuun raskaaks.

PS. Pääsin siihen kouluun johon hain! Jeeeeeeeeeeeee. Sovittiin jo miehen kanssa, että alotan sitten jo nyt syksyllä enkä vasta ens vuonna niinku alunperin suunnittelin. Ku laskeskeltiin, että kyllä meillä rahat riittää!

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Muistelua.

Mun päässä on kaks eri ajanjaksoa. Aika ennen mun miestä ja sen jälkeen. Kunnon vertaus Jeesukseen. :D Mutta siltä musta tuntuu!

Aika ennen mun miestä oli jotenkin simppeliä, yksinkertasta, tasapaksua. Sen jälkeen taas jotenkin täyttävää ja vaihderikasta. Oltiin sillon vielä pikkulapsia ja elettiin etäsuhteessa kolme vuotta. Jännä, että selvittiin vaikka niin nuoria oltiinkin.