Juteltiin eilen miehen kanssa ja päätettiin, että mun täytyy tehdä tänään raskaustesti.
Ihan kuviteltua tää on, mutta mulla on ollu jo jonkun aikaa todella omituinen olo ja luin (kauhukseni) netistä, että voi olla raskaana, vaikka tuliskin kuukautiset. (MIKS KOULUISSA EI OPETETA TOTA?!) Mulla on siis ollut monenlaisia "oireita"(ton kuukautisten erilaisuuden lisäks), mutta en nyt ala tässä niitä luettelemaan, koska musta tuntuu, et sit mä vaan antaisin ittelleni luvan kuvitella enemmän.
Sen testin tekeminen on jotenki todella surullista. Vaikka tiedänki, etten oo raskaana. Mut jos en tee sitä testiä, voin kuitenki kuvitella olevani raskaana. Kuvitella sen tulevan lapsen. Haaveilla.
Mulla on päässä kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä seurais, jos se testi oliskin positiivinen. Miltä musta tuntuis. Mitä mä tekisin. Kuinka mä olisin onnellinen ja peloissani.
En haluais tehdä sitä testiä, koska se tuhoo kaikki mun ajatukset. Sen jälkeen ei enää oo sitä ihanaa, jännittävää ajatuksta:"Entä jos oonki raskaana?" Sen jälkeen en enää oo raskaana
Haluisin vielä vähän aikaa elää siinä kuplassa.
Mutta pakko saada varmuus ihan mielenterveyden takia. Pakko nähdä se ihan oikeesti, mustaa valkosella. Tai nyt ennemminki punasta valkosella.
Sit kun se testi sanoo sen, minkä kyl jo tiedän nii... maailma romahtaa. Pettää. Miks kidutan taas itteeni?
Sen tekemisen jälkeen voi sitten taas mennä itkemään. Itken tätä kaikkee välillä, salassa. En haluu, että mies huomaa, kuinka surullinen oon. Se kyllä tietää, että haluun lapsen. Mutta en haluu painostaa sitä. Ja tiedän että, jos se tietäis, kuin usein suren sitä, se heltyis ja alettais yrittää. Mut mä tahdon, et se haluu yrittää omasta tahdostaan ja aloitteestaan. Ei pakotettuna tai myötätunnosta.
Sitä mä haluun oikeesti. Vaikka samalla, kun mä sanon tän, tiedostan, että siihen menee vielä monta vuotta. Tai ehkä sitä aikaa ei edes tule. Eikä se haittais mua. Surettais kyllä, mutta...en tiedä.
Kai se nyt täytyy sit mennä nukkumaan, että sitten herättyä saa tehtyä sen testin "aamu"pissasta. Toivottavasti...jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti