Haluan lapsen.

Kuva otettu täältä.

Siis nimenomaan lapsen.

Mun korvaani nimittäin särähtää todella pahasti, jos joku sanoo haluavansa vauvan. Siis totta kai se perheenlisäys on (usein) aina aluksi vauva, mutta kyllähän se vauvakin kasvaa lapseksi. Mitäs sitten, haluavatko lapsen vanhemmat sitä enää? Jos joku sanoo "haluan vauvan", se kuulostaa mielestäni siltä, että vauvan kasvaessa vanhempien rakkaus jotenkin loppuisi seinään. Ei. Sitä en halua. Haluan lapseni tuntevan itsensä rakastetuksi ja halutuksi. Haluan, että hän ei koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Haluan pystyä antaa lapselleni kaiken, mitä hän tarvitsee kasvaakseen. Haluan että hän tuntee kaikki tunteet, ilon ja surun, turvan ja pelon. No haaveitahan voi olla monia, eri asia on se, että mitkä niistä toteutuu.

Puhun koko ajan "minun lapsestani". Olen lapseton, koska tällä hetkellä mieheni ei ole vielä valmis isyyteen ja sen tuomaan vastuuseen Ymmärrän häntä ja kunnioitan sitä, että hän myöntää sen. Ja tavallaan myös syytän lapsettomuudestani häntä. "Sitten joskus, en tiedä milloin", hän sanoo. Tiedän, etten itsekään oikeasti olisi valmis, mutta jotenkin on paljon helpompi syyttää häntä kuin myöntää se.

Olen joitakin kertoja alitajunnassani ajatellut, että mitä jos huijaisin itseni raskaaksi. Tekisin kortsuihin reiän. Mutta ei. En halua pettää mieheni luottamusta. Enkä edes pystyisi elämään tuollaisen salaisuuden kanssa ja minun olisi pakko kertoa totuus hänelle. Enkä haluaisi lapseni olevan "vahinko". Pidän itseäni parempana, en tee tuollaisia "virheitä", haluan lapseni tuntevan itsensä rakastetuksi, toivotuksi ja suunnitelluksi.

Lapsettomuus kuitenkin sattuu. Ihan fyysisesti siis. Se sattuu minua päähän, silmiin, vatsaan. Särkee, itkettää ja oksettaa. Salaa mieheltäni toivon joka kuukausi, että meille kuitenkin olisi käynyt vahinko. Ja koko kuukauden ajan kehitän mielessäni erilaisia oireita, että nyt on pakko olla raskaana. Nyt särkee päähän aivan erilailla kuin koskaan ennen on särkenyt. Nyt tuntuu selässä aivan erilaiselta kuin on koskaan ennen tuntunut. Nyt turvottaa vatsaan paljon enemmän kuin on koskaan ennen turvottanut. Rukoilen salaa mielessäni, niin hiljaa, ettei edes Jumala kuule. Kuvittelen millaista elämä sitten olisi lapsen kanssa. Silittelen vatsaani ja välttelen kaikkea "pahaa". Alkoholi, stressi, vatsallaan nukkuminen. Ettei vain "lapselle" käy mitään. . .

Tunnen myös katkeruutta miestäni kohtaan siitä, että hän ei anna minulle sitä rakkauden kohdetta. Kaipaan itselleni lisää rakastettavaa. Kaipaan sitä, että olisin jostakin niin tärkeästä vastuussa koko elämälläni. Kaipaan elämääni sitä, että olisin jollekin se kaikista tärkein. Olen varmaan kyllä miehellenikin, mutta mistäs sen voisin koskaan tietää varmasti? Sitä kutsutaan luottamukseksi.

Mutta hän, mieheni, ei ole. . . oma. Hän on aivan oma persoonansa. Hän ei vain enää pysty täyttämään sitä vajavaisuutta minkä tunnen. En pysty vaikuttamaan siihen, mitä hän tuntee ja kokee, näkee. En pysty suojella häntä tai opettaa maailmasta. Häntä pystyn vain rakastamaan ja olemaan hänen vieressään, kun hän minua tarvitsee. Ja niin teenkin.

Totuus on kuitenkin se, että jos nyt olisikin yhtäkkiä se päivä, että mieheni marssisi luokseni ja sanoisi olevansa valmis. . . en tietäisi miten käyttäytyä. Ei vielä! En ole vielä valmis! Ei! Haluan saada asiat paljon paremmalle mallille ennen lasta...

"Sitten joskus, en tiedä milloin", sanoisin minä.


Tulipas pitkä vuodatus:)