Hän asui kylässä, jota ei enää ole, talossa, jota ei enää ole, lähellä niittyä, jota ei enää ole, jolla kaikki tuli ilmi ja kaikki oli mahdollista. Keppi saattoi olla miekka. Pikkukivi saattoi olla timantti. Puu linna.
Olipa kerran poika, joka asui talossa lähellä niittyä, jonka toisella laidalla asui tyttö, jota ei enää ole. He keksivät tuhansia leikkejä. Tyttö oli kuningatar ja poika kuningas. Syksyn valossa tytön hiukset säihkyivät kuin kruunu. He hamusivat maailmaa pieninä kourallisina. Kun taivas tummeni, he erkanivat toisistaan puunlehtiä hiuksissaan.
Olipa kerran poika, joka rakasti tyttöä, ja tytön nauru oli kysymys, johon hän halusi vastata koko ikänsä. Kun he olivat kymmenen, poika kosi tyttöä. Kun he olivat yhdentoista, poika suuteli tyttöä ensimmäisen kerran. Kun he olivat kolmentoista he riintaantuivat eivätkö puhuneet kolmeen viikkoon. Kun he olivat viidentoista, tyttö näytti pojalle arven vasemmassa rinnassaan. Heidän rakkautensa oli salaisuus, josta he eivät kertoneet kellekkään. Poika lupasi tytölle, ettei koskaan eläessään rakastaisi ketään muuta tyttöä. Mitä jos minä kuolen? tyttö kysyi. En sittenkään, poika vastasi. Kun tyttö täytti kuusitoista, poika antoi hänelle lahjaksi englannin sanakirjan, ja he opettelivat sanoja yhdessä. Mitä tämä on? poika kysyi ja siveli etusormellaan tytön nilkkaa, ja tyttö katsoi sen sanakirjasta. Entä tämä? poika kysyi ja suuteli tytön kyynärpäätä. Kyynärpää! Onpa omituinen sana, ja sitten poika nuolaisi sitä ja sai tytön kikattamaan. Entä tämä? poika kysyi ja kosketti pehmeää ihoa tytön korvan takana. En tiedä, tyttö sanoi, sammutti taskulampun, kierähti selälleen ja huokaisi. Kun he olivat seitsemäntoista, he rakastelivat ensimmäisen kerran, vajassa olkivuoteella. Myöhemmin - kun tapahtui asioita, joita he eivät olisi ikinä osanneet kuvitella - tyttö kirjoitti pojalle kirjeen, jossa luki: Milloinkohan sinä opit, että kaikelle ei ole olemassa sanoja?
-Nicole Krauss: Rakkauden historia (Gummerus, 2005)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti