Lukemalla kaikkia vauvablogeja.
Odotusblogeja.
Lapsiperheblogeja.
Yrittämisblogeja.
Kattomalla telkkarista synnytysohjelmia.
Kasvatusohjelmia.
Lemppari on Kasvun paikka... ja 16 and pregnant... ja Teen Mom.
Suunnittelemalla valmiiks lapsen huoneen.
Sängyn.
Vaatekaapin.
Hyllyt.
Taulut...Lelutkin.
Järjestelemällä meidän kotia lapselle sopivaksi.
Meille kaikille yhteiseksi.
Ihailemalla lasten vaatteita kaupoissa... kaikkialla.
Ja ostamalla niitä, jo jätesäkillinen niitä meillä (=mulla) on. Eikös ne jo riittäis?
Ihailemalla kaikkien tuntemattomien vauvoja ja lapsia.
Hymyilemällä niille, rakastamalla niitä.
Haaveilemalla oman saamisesta...ja rakastamisesta.
Pelleilemällä ehkäsyn kanssa? Tai oikeestaan ilman. Jonka takia annan ittelleni luvan haaveilla mahdottomista.
Oon mä oikeesti aika masokisti. Mutta ollaanko me kaikki? Miks mä haluun tätä? Tuhlaanko mä mun energiaa kaikkeen tähän? Mitä mä oikeesti haluan? Tätä kituuttamistako? Tunnenko mä itteni jotenkin paremmaks tän haaveilun ansiosta? En.
Olisinko mä sitten tyytyväinen? Onnellinen? Tai oikeestaan onnellisempi. Onnellinen oon jo...mutta vajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti