Elämäsi mullistavin tapahtuma?

Oon jo pikkuhiljaa valmistautunu tuleviin pääsykokeisiini, jos mut niihin kutsutaan(*koputtaa puuta). Selaisin netistä, että millaset ne mahdollisesti on. Mun koulun kokeisiin ainakin on esitehtävänä vastata kolmeen kysymykseen, mutta muuta tietoo en oikeestaan löytäny. Paitsi, että psykologi mahdollisesti haastattelee. Siis OMG.

No eihän siinä muuten mikään pelota, mutta aika moni sano, että heillä oli kysytty tyyliin: ”Mikä on elämäsi mullistavin tapahtuma?”

Pitääkö oikeesti tänkin ikäisellä olla jokin "mullistava tapahtuma"? Ymmärrän, että jollakin 40-vuotiaalla (esim. lasten syntyminen, jonkin unelman toteutuminen, ...). Mutta ei mulla oo. Kunnollista.

Ekana mulla vaan tulee mieleen se, ettäkuinka paljon ja nopeesti joutui aikuistumaan, kun äiti... ei enää ollut äiti. Mutta ei sitä voi niille sanoo, koska ne kuvittelee, että oon stereotyyppinen tasapainoton yh-kakara:huonosti käyttäytyvä, masentunut, polttaa tupakkaa, käyttää alkoholia, joutuu kiinni näpistyksistä tai muuten poliisin kanssa tekemisiin, saa rikosrekisterin ja oikeen kerää siihen merkintöjä, jakaa itseään surutta jokaiselle joka sanoo oikeat sanat.((Huom. Kärjistettyä, en halua loukata ketään.) Minä en ole sellainen. Lähelläkään sitä.

Omasta mielestäni käyttäydyn aina tilanteen vaatimalla tavalla. Surullinen olen silloin tällöin, mutten koe itseäni masentuneeksi. Koskaan en ole edes kokeillut tupakkaa. Alkoholia juon HYYYYVIN harvoin. Kännissä olen ollut ehkä viisi kertaa elämäni aikana (suurin osa alaikäisenä, se myönnettäköön). Koskaan en ole ollut baarissa (Ei, kävin kerran vessassa baarissa). Rikosrekisteriä minulla ei ole, eikä mua ole poliisi edes pysäyttänyt puhalluttaakseen. Ja mieheni on ensimmäiseni ja ainoani.

Toinen mullistava tapahtuma mun elämässä tapahtui tossa vuoden vaihteessa. Unelma-ammattini oli jo 7.luokalta lähtien olla vaatesuunnittelija. Tammikuussa se sitten iski: miksi tuhlaisin 4 vuotta elämästäni siihen, kun siitä ei voi koskaan tulla oikeaa ammattia? Se on enemmänkin sellainen harrastus. Sen koulutuksen jälkeen olisin kuitenkin tarvinnut vielä toisen ammatin tai kaupallisen koulutuksen.

Sitten mietin, että missäköhän ammatissa viihtyisin ja olisi hyvä työllistyminen nyt ja tulevaisuudessa. Ja sairaanhoitajilla on, koska eivät vanhukset, lapset ja sairaudet lopu yhtäkkiä. Mutta enhän mä voi totakaan sanoa. Se vielä kuvittelee, että vaihdan mieltäni yhtä usein kuin paitaani (kerran päivässä ;) ). Tai se kuvittelee, että haluan vain työllisyystilanteen takia. Se on vain yksi syistä.

 

Pitäiskö mun sitten sanoa jotain kliseitä? Miehen tapaaminen, kihloihin meno, naimisiin meno? Ei ne kovin mullitavia olleet. Tapaaminen ja kihlaus vain tapahtuivat. Naimisiinkin mentiin enimmäkseen juridisista syistä (ja myös, etten halua saada äpärää).



Mullistavin tapahtuma elämässäni siis? Sanoisin ehkä, että se olisi tänne mieheni kotikaupunkiin muutto 17-vuotiaana. Kauas omasta perheestäni. Se oli vapauttavaa, koska ei tarvinnut enää kuunnella ja stressata isäni veloista.  (hän ne on itselleen hommannut ajattelemattomuutensa takia. Minä en liity siihen, joten miksi minun piti ottaa siitä vastuuta? Tai miksi minun annettiin ottaa vastuuta?)

Kun muutin, luulin, että elämäni tulisi olemaan samanlaista köyhänä kituuttamista kuin isälläni asuessani. Mutta ei ollut. Se oli ihanaa, että pystyy ostamaan kaiken tarvittavan ilman, että joutuu ottamaan jostain toisesta pois. Ihanaa, että laskut voi maksaa heti, kun ne tulevat. Ihanaa, ettei ole ylisuuria velkoja, joita murehtia. Ihanaa, että saa välillä tuhlatakin. Ihanaa, että jos tulee yllättävä rahanmeno, senkin maksaminen onnistuu. Ja kaikista ihaninta on se, että rahaa kertyy myös säästöön. Se on parasta. Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa elämää. Mutta voinko mä nyt sanoa jotain tollaistakaan psykologille? Se saisi tietää, kuinka huonoista oloista tulin.


Miten saisin sanottua, että kaikesta huolimatta olen kasvanut, tiedän vastuun, olen se poikkeus säännössä?