tiistai 29. tammikuuta 2013

Häpeä.

Oon vältelly täällä tästä asiasta puhumista, koska häpeen tätä. Mut mä oikeesti tarviin apua, että saisin itteeni niskasta kiinni.

En nyt tiiä miten tän vois sanoo jotenki kauniisti nii sanon suoraan: oon läski. Siis ihan oikeesti. Mulla on tosi vaikeeta ollu aina painonhallinnan kanssa, mut nyt se on menny niin pahaks että alkaa ittellä olla oksettava ja vastenmielinen olo. Tunnen koko ajan mun kaksoisleuan. Tunnen kuinka reidet hankaa toisiinsa. Tunnen kuinka levee oon.

Kuitenki kuvittelen vielä mielessäni itteni sellasena ku olin monta kymmentä kiloa sitten. Yäk mikä lause, "monta KYMMENTÄ kiloa sitten".

Mulla on vääristynyt ruumiinkuva. Peilistäki mä nään ihan ok näkösen kuvan, vähän pulskan mut sillee siedettävä. Sitte valokuvista se totuus jotenki aina mulle valkenee. Ihan hirvee läskikasa mä vaan oon.

Nyt mua on alkanu oksettaa mun käsivarret. Ku ne on niin leveet ja hyllyvät. Ja nyt muutaman päivän oon huomannu et mun vyötäröllä on sellaset kohdat jossa mun läskit koskettaa toisia. Yöh. Ja mun kasvot on leventyny kans hirveesti. Tuntuu et joka paikka on pelkkää ihraa. Vanhat vaatteetki on kaikki ihan liian pieniä.

Silti mä vaan syön samalla tavalla ku ennenki. Liikaa.

Mä oon sanonu jo pitkään miehelle tästä mun huonosta olosta mut se ei tykkää ku sanon olevani läski. Hyväähän se tarkottaa, mut mä tarvitsisin jonkin kannusteen jolla mä saisin painoani tippumaan. Toisaalta se on hyvä, ettei se kannuste tuu miehen suusta, koska pienenä mun veljet aina kiusas ja haukku mua läskiyden takia. Siitä mun huono itsevarmuuskin on peräisin. Joka päiväisestä kiusaamisesta ja haukkumisesta ja alentamisesta.

Mut mistä mä sitten löytäisin sen kannusteen? Mä oon aikasemmin käyny salilla vuoden ajan, mut siitäki on jo kymmenisen kiloa. Ja ei se yksin käyminen ollu mun juttu. Ku sillon ei ollu ns. pakko mennä. Nii jätin useesti menemättä.

Ja mä kyl koen, että suurempi ongelma mulle on se syöminen. Oon yrittäny ratkasta sitä, et miks syön vaikkei oo nälkä. Oon päätyny moneen syyhyn:
-koska on sen aterian aika/tapa(esim. ku otan aamupalaks aina kaks leipää, vaikkei olis edes yhtään nälkä. Miks en ota sillon vaan yhtä palaa tai vaikka vaan juotavaa?)
-koska mieskin ottaa ruokaa(välillä meillä on siis eri ruokarytmi mut mun järkevä ratkasu siihen on sitte syödä molempien rytmien mukaan)
-koska on tylsää(esim ku katon telkkarii nii tykkään et on käsillä jotai tekemistä tai on liian tylsää. Se tekeminen voi olla napostelua tai sitte neulomista.)
-koska lautasella on vielä ruokaa/pannuun jäi vaan vähän. Tää kulminoituu vielä siihen, että mä otan ihan liikaa ruokaa lautaselle jo aluks. Omille lapsille en ikinä tuu pakottaa syömään lautasta tyhjäks, koska mulla on siitä poisoppimisen kanssa ihan liikaa vaikeuksia.
-en tunne nälkää. Siis suureks osaks sen takia ku syön niin usein, mutta tää on silti ihan totta. Mä voin olla syömättä vaikka koko päivän enkä siltikää välttämättä koe nälkää. En kyl ikinä oo syömättä koko päivää, koska mulla iskee se tylsyys.

Asia, mikä tätä vielä pahentaa, on se, että mun mieli ettii kokoajan sellasia quick fixejä. Kaikkia niitä yhdistää just toi, että jätän syömättä. Ja mä tiedän, ettei se oo oikee tapa. Mut se tuntuu siltä ainoolta vaihtoehdolta.

Vituttaa ku mies saa syödä mitä vaan ja on silti aina toi 70kg adonis. Elämä ei oo nyt yhtään reilu.

5 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Oi, ihan mun ajatuksia ja tunteita!
    Oon tuntenut itseni läskiksi jo viitisentoista vuotta, vaikka todellisuudessa olen ollut ylipainoinen vain viimeiset viisi vuotta!
    Ja viimeisten vuosien ajan olen aina ajatellut että "enhän mä nyt niin iso oo, kunhan vaan tämmönen täyteläinen". Mutta valokuvat kertovat jotain ihan toista, samaten vaatteiden kokolaput.
    Olen saanut syömiseni ihan suht hyvin aisoihin viime kuukaisien aikana, nyt pitäisi sitten ruveta vielä liikkumaan.
    Toivon, että toive lapsesta ja raskaudesta toimisi painonpudotuksessa yhtä hyvänä motivaattorina kun tupakoinnin lopettamisessa (loppui kuin seinään kunhan tein sen päätöksen. nyt reilu vuosi täysin savuttomana).
    Kyse ei niinkään ole siitä ettenkö pitäisi liikkumisesta sinällään, vaan siinä että olen aina ajatellut että muut salilla/ryhmäliikuntatunnilla/koulun liikuntatunnilla olijat arvostelevat minua mielessään, pitävät laiskana läskinä.

    Olet ihan mielettömän rohkea kun uskalsit kirjoittaa asiasta! Tuntuu siltä että meillä on aina vaan enemmän yhteisiä tuntemuksia ja kokemuksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin just! tämmönen pikkasen pyöree vaan!

      mulla tää kaikki alko pillereistä:D ku ne sai mun ruokahalun kasvamaan kauheesti. se oli varmaan sitten se suurin syy miks halusinki niitten käyttämisen lopettaa. harmi vaan, että yli vuoden aikana en oo mitään muutosta saanu aikaan mun painoon. tai huonompaan suuntaan kyllä.

      mullaki tiukkaa tekee toi liikkuminen. ku se ei oo "pakollista" niin en sitte tee tai luistan. siks mulle kyl tekis hyvää joku kaveri, jonka kanssa voisin tehä yhessä, koska sillon olis ns pakko ja samalla tulis vähän kilpailua. mut en mä tunne ketään sellasta jolle vois mennä sanoo "hei laihdutas mun kanssa". pikkasen epäkohteliasta:D

      Poista
    2. Joo mäkään en saa yksin aikaseks juur mitään! Mutta onneks mies liittyi mun kanssa kuntosalin jäseneks niin käydään yhdessä.
      Nyt on ihan pakko kyllä pudottaa painoa, viitisen kiloa pitäisi tiputtaa hormonivasteen parantamiseksi ja vähän enemmänkin kunnon kohottamiseksi ja PCOS:n hoitamiseksi.

      Olis kyllä ihanaa jos olis joku kaveri kenen kanssa vois laihduttaa, mutta kun ei niin ei...

      Poista
    3. niin se olis unelma kyl. Ja ärsyttää viel seki ku mies on tollanen täydellinen jossa ei oo yhtään läskiä. Yritä siinä vieressä nyt sitte olla :D

      Poista