tiistai 1. tammikuuta 2013

Tapahtumia.

Oon pitkään ollu kirjottamatta, koska mitään ei ole tapahtunut. Nyt on.

Miehen kaveri sai muutama päivä sitten lapsen. Käytiin eilen kattomassa niitä synnärillä kun pyysivät. Tuntui pahalta ennen ku päästiin sinne. Muutama kyynel pääs kotona. En tienny mitä vietäis. Ajatukset ei tuntunu toimivan. Oli vaan pelkkä täyden oloinen tyhjyys päässä. Loppujen lopuks vietiin kukkakimppu ja suklaalevy. En voinu ajatella mitään parempaa. Oli vaikeeta.

Siellä osastolla tuli oven takana tosi vaikee olo. Sanoin miehelle:"Ollaan vaan hetken aikaa, ku se äiti on varmaan väsyny." Totta toiki, mut tiesin et en mäkää pitkään jaksa. Eteenpäin piti käytävää kävellä, mutta hidasta se oli. Oikee, vasen, oikee... Pääsin kyl sisälle huoneeseen. Se mies kysy että näinkö vauvaa. En olis halunnu. Oli pakko olla kohtelias ja astua se viimenen askel eteenpäin ja hymyillä vauvalle. Onneks pääsin hetkeks pois huoneesta ku laitoin kukat maljakkoon. Ja pesin kädet kahteen kertaan. Ihan vaan, ettei tarvis kattoo sinne päin. Sitte kattelinki huonetta ympäriinsä. Ja sen vauvan vihreitä villasukkia.

Se mies kysy, että halutaanko ottaa syliin. Mun mies sano, ettei haluu ku pelkää hajottavansa. Mä vaan kieltäydyin kohteliaasti: "Ei, kiitos." "Eiku ota vaan jos haluut." Jos haluun? No HALUUN, mut en haluu alkaa itkee nyt nii siks en haluu. Hiljaa kieltäydyin uudelleen. Ja purin huulta, puristin kynsiä kämmeneen ja kattelin sen huoneen rumia verhoja. Vastailin lyhyesti.

Kun lähettiin pääsin oven taakse piiloo ja sitte alko tulla. Piti kävellä nopeesti, että pääsis portaikkoon, ettei ne kuulis. Sitte itkin ja mies halas.

6 kommenttia:

  1. Voi äääh. Noi on kyllä niin inhottavia tilanteita! Olit kyllä rohkee kun menit kuitenkin vauvaa katsomaan. Itse olisin varmaan vaan kieltäytynyt menemästä.

    Muistan kun eräs miehen tuttavapariskunta kävi meillä kylässä juuri hiljan syntyneen vauvansa kanssa ja sitten ne tuli näyttään sitä mulle " tässä tää nyt olis" enkä osannut muuta sanoa kuin että "näköjään". Sitten jatkoin vaan muiden kanssa korttien peluuta ja toivoin tuon parin vain lähtevän äkkiä. Ärsytti ja samalla hävetti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillekki se mies sano et:"Tässä tää nyt on". Vastasin:"Nii" ja vilkasin sitä. Yritin vaa olla itkemättä. Ja hengittää.

      Ei noi tilanteet oo ennen ollu niin pahoja. Nyt se oli pahempi, koska tiesin niitten lapsenhankintahistoriasta ja tiesin et SIINÄ tilanteessa ne mun ajatukset oli vääriä. Tuntu nii pahalta ne ajatukset.

      Mut must kyl tuntuu et se nainen tais huomata mun olon just ku oltii lähössä. Sillä oli sellanen katse.

      Poista
    2. Mä oon ainakin just sellanen et must näkee aina heti läpi jos on paha olla. Jälkeenpäin oon niiiin hävenny sitä mun silloista reaktiota, mutta toisaalta tämä meidän tuttava on ottanut sen mun reaktion hyvin kun tiesi, että meillä tosiaan tuo yritys kesti "vähän" pidempään kuin heillä.

      Poista
  2. Ystävä pariskuntamme kärsi lapsettomuudesta monta vuotta. Eräänä päivänä kuulin kun mieheni puhelin soi ja isäksi tuleva mies soitti ja kertoi raskaudesta. Sanoi vielä että ei saa kertoa minulle kun tuleva äiti haluaa kertoa itse. Voi Vee, ajattelin... No puhelimeni soi ja näin sen soittavan. En pystynytt vastaamaan. Mies kahto vieressä ja mää lähin ulos, puhelin soi ja soi ja soi. Rintaa puristi ja oksetti. Ilalla piti soittaa hammasta purren ja onnitella ilouutisesta. Miten ihminen voi olla näin itsekäs?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Haluan olla onnellinen kaikkien uutisten puolesta, mutta silti se sattuu. Ja häpeen sitä, että otan sen niin itteeni.

      Poista