torstai 20. syyskuuta 2012

Äiti

Yritän yleensä olla ajattelematta äitiä. Mut eilen tuli taas se mieleen.

Musta vaan tuntuu et se vaihto mut siihen sen uuteen poikaystään.

Mä kadehdin niitä, joilla on äiti.
Kadehdin niitä, joilla on joku niin tärkee henkilö elämässään.
Mulle mun äiti ei oo enää tärkee. Se on vaa henkilö menneisyydessä.

En tiiä pystynkö koskaan antaa sille anteeks. Tai siis pystyisinkö, koska sehän ei oo kyl koskaan ees pyytäny.

Mä olisin tarvinnu sitä ja se hylkäs mut.
Nyt pelkään, että kaikki hylkää mut ja en voi elää ajattelematta sitä. Sen ajattelu pilaa jokaisen mun päivän.

8 kommenttia:

  1. Tää olis kuin mun teksti jos "äiti" -sanan tilalle vaihtais isä...:/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. harmi että muutkin joutuu kokemaan tällästä:(

      Poista
  2. Voi surku. Tiedän itse, että on tosi kuluttavaa elää niin, että yrittää tehdä asioita toisia ihmisiä varten. Pitkään ajattelin, että silloinhan just oon hyvä ihminen, kun parhaani mukaan miellytän miestä (ja lapsia ja kavereita yms). Mutta miellytänkö niitä vain siksi, että pelkään niiden hylkäävän mut?

    Lasten hankintaankin mulla tais olla suurena syynä se, että saisin olla jollekulle oikeesti tärkeä. Kun Tärkeä Perheenjäsen on hylännyt (tai ainakin tehnyt jotain mikä tuntuu hylkäämiseltä), niin yritinkö vain pakkomielteisesti hankkia toisen Tärkeän Perheenjäsenen. Se pieni lapsi ainakin takuulla tarvitsis mua ja olisin sille jopa elintärkeä, eikä se vois hylätä mua ainakaan moniin vuosiin. En sitten tiedä miten kestän sen kun lapset alkaa itsenäistyä. Silloin mun pitäis olla vahva aikuinen eikä sais murtua... Mutta kun en tunne oikein aikuistuneeni tai itsenäistyneeni vielä itsekään. Katkeroituminen tollasista isoista traumoista on helppoa. Sinunkin teksti vaikutti jotenkin aika katkeralta. Itsekin olen aika katkera tietyistä jutuista ja yritän parhaani mukaan olla siirtämättä lapsekasta epävarmuuttani, angstiani ja katkeruuttani lapsiin. Tuntuu välillä silti, että olisi pitänyt ajatella, aikuistua ja käsitellä asioita rauhassa ennen kuin rupesi lapsia hankkimaan. Mutta näin on nyt tehty eikä ajassa takaisin pääse. Sen verran, mitä voimavaroja löytyy, yritän kuitenkin ajatella aikuisesti ja huolehtia lapsista lämmöllä ja kärsivällisyydellä. Mut ei oo aina niin helppoo. Katsellaan miten käy.

    Tämmösiä en puhu kavereilleni, mutta näin asiat oikeasti on. Onko sulla samansuuntaisia ajatuksia, vai onko sun tilanne erilainen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mäkin oon miettinyt tota, että haluanko mä lasta van siksi että voisin "korjata" tän ittessäni. vaikkei se mitään korjais. kyl mä sen tajuan tietoisesti, muttei se siihen alitajuntaan vaikuta. olis ihanaa olla "varmasti maailman tärkein" jollekkin, mutta tietenkin se olis huonoksi sille lapselle... vai olisko? satuttaisinko mä sitä lasta niinku mua on satutettu? tekisinkö sen ihan vaan siksi että pääsisin kostamaan?

      mä olin pitkään katkera(ja olen osittain edelleen), mutta nyt olen osannut antaa ittelleni luvan surra sitä "menetystä". ennen vaan kielisin itteltäni kaikki tunteet äitiä kohtaan. en puhunut siitä kellekkään. nykyään mainitsen asioita hänestä. se on vaikeeta ja alkaa aina kyyneleitä tulla silmiin, mutta ehkä se pikkuhiljaa helpottaa.

      toivon vaan että osaisin olla parempana tukena omille mahdollisille lapsilleni. etten toistaisi samoja virheitä. toivon, että voisin joskus antaa anteeks äitille. että se joskus pyytäisi. ehkä että tultaisiin toimeen. joskus. pitkän ajan päästä. tuntuu kyllä tällä hetkellä mahdottomuudelta, mutta EHKÄ.(on muuten eka kerta ku myönnän sen, että haluaisin ehkä vielä olla kanssakäymisissä äitin kanssa)

      oon kyllä siks onnellinen, ettei vielä oo lapsia, koska ennen sitä mun täytyy saada tää asia käsiteltyä loppuun. itkettyä kokonaan ulos ja niin, ettei tää enää aiheuta niin negatiivisia tunteita. kai tää pettymystä aiheuttaa aina, mutta...enää en vihaa äitiä. oon vaan todella pettynyt siihen, etten mä päässyt kokemaan hyvää äiti-tytär-suhdetta.

      enkä mäkään puhu kavereille tällästä. paras kaveri kyl tietää näistä mun ja äidin ongelmista, muttei me niistä puhuta. on nää sen verran vaikeita, etten haluu puhuu sellaselle, jolla ei oo mitään hajua tästä kivusta minkä äiti on aiheuttanut. mieskin tietää niistä joistain tapahtumista, jotka johti meidän välien katkeamiseen. en kuitenkaan oo kovinkaan tarkasti sillekkään puhunut.

      tärkein mikä tästä sepostuksesta toivoisin lukijoiden saavan irti on siis se kuinka paljon mä pelkään tekeväni samat virheet uudelleen.

      Poista
  3. Ahaa. Tuota aikataulua olinkin itse asiassa ihmetellyt. Kun tiukkaat mieheltä joko voisitte aloittaa yrityksen nyt tai ehkä tänä talvena. Mutta nyt kerroitkin, että sun "täytyy saada tämä asia käsiteltyä loppuun", mikä kai veisi ...monta vuotta tai ainakin pitempään kuin muutama kuukausi. Ja tuon uusimman postauksesi myötä nyt vasta ymmärrän, että vauvaprojekti ei olekaan oikeasti juuri heti toteutumassa, kunhan haaveissa vain. Ja haaveet onkin ihania! Niistä voi saada iloa ja jännitystä vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja sinulla on vielä 10 vuotta aikaa siihen, milloin keskivertonainen hankkii lapsia.

    Toivon kovasti, että löytäisit jonkun, jonka kanssa voisit puhua äitiongelmasta ihan perinpohjin. Ääneen puhuminen on uskomattoman tehokas prosessointikeino ainakin itselleni.

    Toivon myös, etten liikaa analysoinut sinua, enhän oikeasi tunne sinua. Mutta jokin pani tämän vakilukijan avaamaan sanaisen arkkunsa...
    Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. nii no en ihan ittekkään tiiä, että mitä haluan ja siks on ristiriitaista täällä mun päässäkin. tiedän mikä olis OIKEIN ja mitä PITÄIS HALUTA ja tehdä, mutta se ei oo kuitenkaan sitä, mitä haluan ja teen.

      ajattelen, että jos mies nyt sanois kyllä, meijän pitäis kuitenki vähän aikaa jarrutella, ehkä siihen riittäis muutama kuukaus, ehkä ei. ainakin miehen pitää valmistuu ja saada työ. mun koululla ei oo niin välii. sitten ku noi olis saavutettu, katottais olisko ok sitten.

      ja sä sanoit että mun kannattais puhuu jonkun kanssa. ymmärrän kyllä miks pitäis, mutta en tunne, että se toiselle puhuminen olis mun juttu, oon kyllä koittanu. mun juttu on tän blogin kirjottaminen ja tänne vinkuminen ja ajatuksien purkaminen. heti ku oon tänne asiat sanonu nii se asia jotenki katoaa päästä ja sen stressaus helpottaa:)

      ja saa kyllä kommentoida uudelleenki! kommentit ei oo mulle kuitenkaan se pääasia, niinku sanoin. se on vaan kaikkien tärkeiden tapahtumien kirjaaminen.

      ps. enkä mä nyt "tiukkaa" sitä vastausta mieheltä. korkeintaan muotoilen hieman vaativaan sävyyn ;) ruma sana toi tiukata. mutta niitä hetkiä on kuitenkin vaikeeta muotoilla uudelleen kirjallisesti, että ehkä ne tapahtumat joillekkin vaikuttaa ennemminkin negatiiviselta kuin kauniilta.

      Poista
  4. saanko kysyä, mitä sulle ja sun äitilles on taphtunu? en näistä teksteistä niinkää oo saanut itteeni perille..? mua kovasti kiinnostaa jos jaksat kertoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en mä tiiä mitä tapahtu. ei vaan tultu toimeen ollenkaan. ei sen kummempaa.

      Poista