HAASTE

Säännöt:

1. Kiitä haastajaasi ja linkkaa hänet postaukseesi

2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen

3. Keksi 11 uutta kysymystä

4. Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa

5. Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät

Sain haasteen Lilalta ja Aihiolta. Yritän nyt sitten vastata ;)

Lila:

1. Minkä ikäisenä muutit pois kotoa? Olin sillon juuri täyttänyt 17 vuotta.

2. Unelma-ammatti? Jos saisin ihan vapaasti päättää ja ei tarvitsis miettii rahaa tai tulevaisuutta nii haluisin olla vaatesuunnittelija. Mutta koska tulevaisuudessa olis ihan kiva, että ei tarvitsis elää kädestä suuhun, näin ei tule olemaan :D

3. Kuinka monta lasta haluaisit? Tällä hetkellä tuntuu, että yksi. Sille mulla on luottamusta, että voin antaa kaiken tarvittavan rakkauden ja huomion ja tavarat.

4. Mitä piirrettä arvostat ihmisissä eniten? Vaikee. Kai se on se klassikko:rehellisyys.

5. Oletko tyytyväinen ulkonäköösi? En, mut ei se tyytymättömyys kyl mua haittaakkaa:D

6. Mikä olet horoskoopiltasi? Härkä

7. Missä Suomen kaupungissa haluaisit asua ja missä et? Perustelut! Kaupungin nimellä ja sijainnilla ei ole mulle väliä, kunhan saan olla siellä miehen kanssa :)

8. Uskotko Karmaan? Enpä taida uskoa.

9. Mikä on vahvuutesi? Pitkä pinna? HEHEEHEHEE! No ei. Tosissani aion sanoa: kunnianhimo.

10. Minne haluaisit matkustaa? Oon aina halunnu päästä Brasiliaan, mutta ei siitä taida koskaan tulla totta, koska 1. oon liian pihi sellaseen tuhlaukseen ja 2. ei mies sinne haluis koskaan :D

11. Lempiruokasi joulupöydässä? Ei kyl oo yhtä suosikkia. En syö kinkkua, mutta kalkkuna on hyvää. Ja porkkanalaatikko(varsinki jos siinä on sinihomejuustoa!). Ja lohi kaikissa muodoissaan!

Aihio:

1. Charmander, Bulbasaur vai Squirtle? No pakko kai se on myöntää: se, että on veljiä aiheuttaa sen, että Pokemonia katotaan aina viikonloppuisin. Noista sanoisin, että suosikki on charmander, mutta pikkusena mun lemppari oli #12 tai #38 :D
2. Paras joululaulu? No mikä tahansa joululaulu on hyvä, jos sen esittäjä laulaa sen kauniisti. Koska JOULU!!
3. Mitä leikkiä tai muuta aktiviteettia lapsuudestasi kaipaat eniten? Barbeillä leikkimistä:D Ja niiden vaatettamista.
4. Joulu vai juhannus? JOULU! Juhannus on ihan turha juhla.
5. Luonnonkuidut vai tekokuidut? Riippuu vaatteen käyttötarkotuksesta, mutta sanotaan, että pääasiassa luonnonkuidut.
6. Seurasitko linnanjuhlia televisiosta tänä vuonna? Sen mitä mies anto mun kattoo. Se kyllästyy ihan liian nopeesti.
7. Mitä valinnaisia aineita valitsit peruskoulussa? Kuvaamataitoa, ilmaisutaitoa ja tekstiilikässää!
8. Suosikki televisiosarjasi? ♪♫ ♬ It all started with a big bang!♪♫ ♬
9. Pysyykö huushollisi vaivatta siistinä? No ei.
10. Montako sisarusta sinulla on, jos ollenkaan? Liian monta veljeä, liian vähän siskoja.
11. Paras Disney-prinsessa? Edellä mainitusta syystä (kts #1) ei mulla oo näissä mitään lempparia.

 

Ja koska olen ilonpilaaja en haasta ketään enkä anna lisäkysymyksiä.

Huono äiti.

Haluaisin olla paras äiti. Täydellinen. Mutta tuleeko musta kuitenki väistämättä huono äiti? Pelottaa, etten voi mitenkää vaikuttaa siihen.

Koulussa oli vaikee päivä viime viikolla.

Meillä oli aiheena ruumiin laittaminen. Ja kaikki muu siihen liittyvä.

Vaikeen siitä teki se omaisille ilmoittaminen. En tiedä miten siihen pystyn sitten, kun sen aika tulee. Itken niin herkästi. Miten mä koskaan saan sanottua ne asiat ääneen kaikelta itkulta? Miten voisin koskaan tuottaa jollekki sellaisen surun?

Vaikeeta oli pidätellä itkua jo tunnillaki. Ja sillon sentään vaan kuunneltiin opettajaa.

Bad times.

KUN me miehen kanssa riidellään, me kinastellaan, kiistellään, väitellään.

Yleensä se alkaa siitä, kun toinen on väsynyt. Ja sitten toinen ei kestä sitä toisen kiukuttelua. Sitten siinä jompikumpi tiuskaisee ja, jos toinen jatkaa, sillä riidalla on mahdollisuus paisua.

Me kuitenkin tunnetaan toisemme hyvin. Tiedetään, miten toisen saa suuttumaan. Osataan valita ne sanat todella helposti. Ei nytkään tekis edes tiukkaa keksii jotain miestä loukkaavaa.

Mun mielestä meidän pahimmat riidat sisältää sen, kun mies sanoo, että ei haluaisi enää olla mun kanssa ja että mun pitäis lähtee. Kuulostaa pahalta, mutta ei kannata huolestua. Se ei sitä oikeesti tarkota. Se vaan tietää, että toi on SE mikä saa mut lamaantumaan. Mikä saa mut luovuttamaan ja menemään makkariin itkemään. Sitten tuun sieltä pois tai mies tulee sinne ja ollaan hetki vierekkäin hiljaa. Mun silmät on sillon aina tosi kipeet, ku oon itkeny niin paljon. Sitten kysyn, että tarkottaako se sitä oikeesti. Ei se tarkota kuulemma. Ja luotan siihen, eihän mulla oo syytä olla luottamattakaan mun mieheen. Ja pyydetään anteeks. Ja unohdetaan asia ja vaan ollaan vierekkäin ja nauretaan asioille. Hellitään toisiamme ja pyydetään uudelleen anteeks.

Ja mä sanon, että rakastan sitä, vaikka se onki välillä idiootti. No ei nyt sentää. Se sanoo, että niin on idiootti välillä. Ja et se ei ikinä selviäis yksinään.

Ja mies sanoo, että oon kaunis, vaikka mulla oliski ihan turvonnu naama ja nenä vuotanu.

Pakko kai sen on sitte olla rakkautta.

Mistä on hyvät miehet tehty?

Uskalluksesta.
Itsevarmuudesta.

Huumorista.
Hymyistä.
Nauruista.
Sanattoman kommunikaation iloista.

Ymmärtävyydestä.
Uskollisuudesta.
Lojaaliudesta.
Luotettavuudesta.
Ajattelevaisuudesta.

Huolestumisista.

Haavoittuvaisuuden myöntämisestä.
Omien pelkojen paljastamisesta.
Sisimpänsä vuotamisesta.

Luottamisesta.

Kyvystä kuunnella toista.
Auttaa toista.
Tukea toista.
Parantaa.

Haleista.
Pusuista.
Huomiosta.
Rakkaudesta.

Mulla on hyvä mies. Täydellinen, vaikka itse sanonkin. Mitään en muuttaisi.
-tai vois se olla vähän innokkaampi siivoomaan ;)

TMI ALERT!

Noh.

Tänään tapahtui taas jotain. Tai siis oikeestaan ei tapahtunut mitään.

Oltiin tekemässä asioita ja mies sitten rupes paljaalla ihan kunnolla niinku... niih. Mä sitte ihmettelin et miten se uskaltaa noin tehä ja kysyin:"Laitatsä kortsuu ollenkaa?"

Se sitte vastas, mun mielestä hieman... häiriintyneenä, keskeytettynä, pettyneenä:"Jooh" ja nous hitaasti noutamaan sitä.

Oliskohan mun vaan pitäny pitää suu kiinni? Oliskohan se tehny ilman?

Mies laitto viestiä:

"- - oon mä alkanu enemmä ja enemmä hyväksyy sitä lasta ; ) - -" (eli siis sitä ideaa lapsen yrittämisestä)

Olen onnellinen :)

Eilen koulussa:

Juteltiin parin luokkalaisen kanssa jotain ja keskustelu johti sitten seuraavaan tilanteeseen:
Henkilö A(mies): "Mutta Cii:hän on naimisissa, en mä naimisissa olevia yritä iskee."
Henkilö B(myöskin mies):"Mutta se, että Cii onki naimisissa, ei tarkota, että se olis onnellisesti naimisissa."

Olin vaan että.......MITÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHHHH??????? Aika törkeesti sano, koska se viittas tolla vain ja ainoastaa muhun. Se henkilö B nimittäin oli hetki sitten saanut kuulla mun naimisissa olemisesta. Heti sen äänestä kuuli, että se vähätteli mun avioliiton arvoa. Koska mä satun olemaan häntä nuorempi. Se ilmeisesti tarkottaa sen päässä, että lapsellisempi ja epäkypsempi. Ja siinä tilanteessa mä heti sanoin, että vihaan sitä, kun ihmiset heti tuomitsee mut ja kuvittelee tän meidän avioliiton olevan vaan jotain pelleilyä, koska menin niin nuorena naimisiin.

Kyl mä tiesin, että sitä se tulee olemaan vielä jonkun aikaa jo sillon 19-vuotiaana. Olinhan mä jo kuullut siitä, ku menin 16-vuotiaana kihloihin ja siitä ku 14-vuotiaana mulla oli 17-vuotias poikaystävä. Aina mä oon sitä pilkkaa ja naureskelua kuullut.

Mutta ei ihmiset tajua, että se loukkaa, ettei kukaan usko meihin. Mä uskon meihin! Me molemmat uskotaan. Mut olis se silti kiva kuulla reaktiona "Onneks olkoon" naureskelun sijaan. Kyl me ollaan ihan tosissaan.

Äiti.

Miks se ei ees kertonu mulle et se on raskana? Sen miesystävä vaan sano:"Sä et sais riidellä tossa tilassa." Ja mä ihmettelin tota lausetta pitkään.

Ku muutin pois ja en enää ollu yhteydeessä äitiin ollenkaan, mulle kyllä tarjottiin aikaa terapiaan ja kuraattorille. Mut en ollu sillon vielä valmis käsittelemään sitä asiaa. Halusin vaan, että kaikki jättää mut rauhaan ja antaa mun ajatella sitä yksin. Tai halusin olla ajattelematta sitä asiaa.

Viimenen kerta ku istuin sen sylissä oli joskus sillon kesällä ennen pois muuttoa. Sen vatsa oli jo niin iso, et se tuntu mun selkään. Sen muoto tuntu mielyttävälle selässä, mutta mä silti vihasin sitä. Sitä mitä se edusti. Se oli oksettava. Se oli väärin. Se oli kielletty puheenaihe. Sitä ei saanut mainita. Tiesin kyllä mikä se oli. Ja varmasti äitiki ties, että ymmärrän.

Olishan se jännä tavata se veli.

Tai ei. Ei se olis. Suoraan sanottuna mua ei ollenkaan kiinnosta tavata sitä. Mulla ei oo sitä kohtaan ollenkaan rakastavia tunteita, niinku muita veljiäni. Se on vaan henkilö, jonka olemassaolon tiedän, mutta en oo koskaan nähny. Niinku vaikka Barack Obama, onhan se olemassa, mutta en mä sitä oo nähny.


Oon mä sen kyl kerran nähny vilaukselta. En olis tunnistanu sitä, ellei se olis ollu äitin seurassa. Tai enhän mä sitä tunnistanukkaan. Oletin, että se poika oli se mun veli.

Se pyys mua Facebookissa kaveriks joku aika sitten. Painoin "hylkää". Niinhän seki teki mulle. Ja painoin vielä "En tunne tätä henkilöä." Tottahan se on. En mä sitä tunne enää. Tiedän siitä asioita. Se on ujo. Tykkää neuloa. Lempiväri on keltainen. Huono kokki, mutta sen tekemät korvapuustit on parhaita maailmassa.

Ei mulla juuri äitiä henkilönä oo ikävä. Ikävä on sitä, että mulla olisi äiti. Ja oon kateellinen niille, joilla se on. Ja aina mut vaan jaksaa yllättää se, että joku on hyvissä väleissä oman äitinsä kanssa. Niinä hetkinä tajuan, etteihän tää mun tilanne olekaan se "normaali". Mut mä oon tottunu tähän.

Vitutus.

En tiiä kuinka moni sattu kattoo eilen Erilaiset äidit-ohjelman, jossa oli tällä kertaa 26-vuotias nainen ja mies, joilla oli jo viides yhteinen lapsi tulossa. Sitten sillä naisella oli vielä yksi huostaanotettu lapsi. Tää on ainoo jakso, jonka oon kattonu, toivottavasti se porukka ei oo aina ollu tollasta!!

Siitä miehestä ei oo paljoo mielipidettä, koska sitä ei paljoo kuvattu. Laiskalta ihmiseltä se ainakin vaikutti.

Mutta se nainen oli todella ärsyttävä mun mielestä!!! Saattaahan tähän mielipiteeseen vaikuttaa vauvakateus, mutta en kyllä missään tilanteessa olis ylpee, jos tota tahtia olisin lapsia ulos värkistäni työntänyt. Se nainen oli itsekäs, lapsellinen, vastuuntunnoton ja huomiota kerjäävä. Jos katto sen ohjelman nii ymmärtää kyl mitä tarkotan, joten en jaksa perustella.

Kumpikaan ei käynyt töissä. Siis ei edes se mies!! Raskaana olevan naisen vielä ymmärtää, ettei välttämättä voi käydä töissä, mutta mies ei käynyt töissä, koska häntä ei kuulemma huvittanut. Lapset kyllä kävi päiväkodissa... Huhhuh! Työttömyydestään huolimatta kuitenki valittivat koko ohjelman ajan rahanpuutteesta. Esim heillä ei ollut rahaa uuteen pesukoneeseen. Voi vittu mitä porukkaa! Huutonetistä saa pyykkikoneita muutamalla kympillä. Mutta ne sitte oli menny inisee sossuun ja sieltä olivat saaneet 290e uutta konetta varten. Olishan tollaki rahalla jo saanu koneen, mut ku ei!!!!!! Tyypit osti 600e:n koneen. AIVOSUONET KATKEILEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

Se perhe eli siis pelkillä tuilla. Eli siis kuninkaallisia sossupummeja. Se nainen sano, että se ei tykkää, että heitä kutsutaan sossupummiksi, koska:"Eihän pummeilla ole lapsia." Voi herranjestas! Mut mun mielestä se oli pelkkiä niitä. Hyväksikäyttävät järjestelmää, joka on kehitetty apuatarvitseville, väliaikaiseen apuun eikä jatkuvaan.

Mua niin vituttaa muutenki tollanen ainanen valitus rahanpuutteesta, mitä jotkut harrastaa. Ne vaan haluu jotain sympatia pisteitä sillä. Ne ei haluu tehdä mitään konkreettista muuttaakseen tilannetta.

Vituttaa kuinka opiskelijat valittaa, ettei raha siitä. NO MENKÄÄ OSA-AIKATÖIHIN. Elämä sentään!!! Ei toi työnteko=>rahaa kuitenkaan mikään salaisuus oo. Toinen mitä opiskelijat vois tehä: lopettakaa se ainanen baaripyöriminen. Mitä mä oon kuunnellu luokkakavereita nii kyllä ne useemmin ku kerran viikossa baarissa käy. Hei haloo!

Sanon nyt suoraan: mä kyllä tiedän millasta on elää köyhyydessä ja sossun avustuksilla. Mä kasvoin sellasissa oloissa muutaman vuoden. Se oli hirveetä. Mä jouduin menemään nuorena töihin, että saisin rahaa koulunkäyntiin, kuukautissiteisiin, ehkäsyyn, kännykkälaskuun ja miehen luokse matkusteluun. Noihin ne kaikki pienet rahat mulla meni. Mun isä pyys multa välillä rahaa..."lainaan". Sillä rahalla se olis ostanu meille ruokaa. Mutta en antanu, koska se raha oli mun. Tarkotettu siihen, että joskus pääsisin pois siitä helvetistä. Pääsisin tänne miehen luokse, jossa mä pystyin olla onnellinen. Kotona mä sitten lopetin syömisen siksi, koska en halunnut tuhlata iskän rahoja ja sitä vähästä ruokaa mitä kotona oli. Halusin, että veljelle on ruokaa. Mä söin koulussa sitten.

Mutta nyt oon asunu täällä miehen kanssa jo yli kolme vuotta. Oon eläny nuukasti, niinku mut on opetettu. Nuukasti, mutta mukavasti. En oo joutunut kitumaan. Se, mikä mut on yllättäny, on, että mulle on kertyny rahaa. Ylimäärästä rahaa. Rahaa pahan päivän varalle. Rahaa, joka tuo turvaa. Ihan päinvastoin kun mut on kasvatettu.

Oon kyllä niin onnellinen :)

ps. en oo ollu ainoo, jota on eilinen ohjelma ärsyttänyt:
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1717101/erilaiset_aidit_nyt_5_lapsen_perhe_ei_voi_olla_sos/sivu/1

tässä vielä se jakso: http://www.katsomo.fi/?progId=149486

Kuusi vuotta sitten tästä päivästä

Tänään on tasan kuusi vuotta siitä ku me miehen kanssa tavattiin ensimmäisen kerran ihan kasvotusten. Mies tuli sillon käymään meillä ekaa kertaa. Se oli meillä kaks yötä. Oltiin hirveen ujoja.

Jotenki nolo toi meidän tapaaminen oli, koska me oltiin jo kuitenki jo puol vuotta juteltu ja tekstattu ja mesetetty joka päivä. Monta tuntia kerrallaan. Ja melkee kaks kuukautta me oltiin oltu virallisesti yhdessä.

Muistan sen illan 3.9.2006 ku olin jo sängyssä ja tekstailtiin miehen kanssa hirveesti. Se sitten sano jotain tyyliin:"Ollaanko me siis niinku yhdessä?" Vastasin et kai me ollaan. Oi ku oltiin niin pikkusia sillon! En kyl sillon ajatellu et se ihastus (ja myöhemmin rakkaus) kestäis kaiken minkä on kestäny.

Mies

Ei se tajua sitä kipua, jonka se aiheuttaa mulle.
Ei se tajua sitä kipua, joka tulee kun se sanoo ei.
Joka tulee, kun se sanoo okei, vaikka molemmat tiedetään, ettei se tarkota sitä.
Joka kerta, kun se valehtelee vastatessaan mulle.
Joka kerta, kun se herättää mun toiveet.

Se ei tajuu sitä kipuu, joka aiheutuu joka kerta, kun siitä puhutaan.
Joka kerta, kun se turhautuu mulle.
Joka kerta, kun se mainitaan.

Joka kerta.

Miks sen mieli ei muutu?

Tein eilen yhden suurimmista virheistä, minkä lapseton voi vaan tehdä.

Kerroin lapselliselle kaverilleni yhdestä tutustani, joka oli antanu lapsensa nukkua neljän tunnin päiväunet. Ja sanoin, että itte en antais nukkua niin pitkään putkeen. Mua ainaki pelottis jo et onkohan se lapsi kuollu tai jotain :D  +eikä se sitten nuku yöllä ollenkaan.

Mutta:VIRHE!!! Eihän tollasia juttuja saa lapselliselle sanoo... Se tavallan loukkaantu vähän.. Ja kaduin kyllä sanomisiani heti ku olin ne ulos suustani päästänyt... Pyydän anteeksi kaikkia sammakoita, joita ulos päästän lapsellisten ihmisien seurassa :)

On taas tullut se pakko-saada-nyt-tunne takas

Kaikki tää alko siitä, ku mies sano et niiden kahden jälkeen... Alotin taas sen tulevaisuudesta haaveilun. Mitä tekisin jos olisi lapsi. Mitä haluaisin sille opettaa ja miten paljon sitä haluaisin rakastaan. Aloin myös mielessäni ajattelemaan asian järkevyyttä. Ehkä jopa pelkäsin hetken. Ja sitten ku se ei pitänytkään lupaustaan, tunsin huojennusta. Miksi? Siksi, koska tollanen päätös on jännittävä. Se muuttaa kaiken eikä sitä voi enää perua.

Hetken oli kuitenki jo helpompaa. Et en tienny halusinko vai enkö. Tuntui, että ehkä ei nyt vielä kuitenkaan. Olin helpottunut, ettei ole lasta. Olin onnellinenki tavallaan. Mut se oli ohimenevää. Ja se meni ohi vielä tosi nopeesti.

Mut nyt taas haluan. Enkä tiiä miten selviin tän tunteen kanssa. Tuntuu et oon ihan solmussa tän asian kanssa. Haluisin puhuu tästä tunteesta miehelle. Siitä tunteesta miten onnelliseks yhteisen lapsen ajattelu mut tekee. Mut en mä voi ku en haluu jauhaa sille tästä. Mies ei edelleenkään halua. Ei se oo valmis ja ymmärrän kyllä miks.

Eihän tää oo oikee aika ollenkaan.

Mutta vaikka me nyt alotettaiski yritys ja tultaiski heti ekasta kierrosta raskaaks nii menishä siinä silti vielä se noin 10kk. Siinä aikana kerkeis tekee kaiken valmiiks. Siinä aikana kerkeis tapahtuu niin paljon. Miks se ei riitä? Miks me ei vaan voitais? Mä niin haluisin. Mä uhraisin koko tulevaisuuteni. Koulumenestykseni ja kaiken. Miks se ei riitä? Miten paljon aikaa se oikeen tarvii? Johan tässä on monta vuotta asiasta puhuttu...

Yks tuttu aina sanoo, että älä hanki lasta vielä koulussa, oon kuulemma onnellinen ku mulla ei oo lasta edessä. Mä vaan oon hiljaa. Miks ei ihmiset lopeta tollasta? No ymmärrän kyllä, että joidenkin lapsellisten on vaikee ymmärtää sitä ahdistusta mitä näin iso asia aiheuttaa. Mutta luulis, että he osaisivat kuitenkin kunnioittaa ja ymmärtäisivät sen oman onnensa.

Mutta niinhän se on, että jos on jotain, sitä ei osaa arvostaa, mutta sitten ku sitä ei oo, ymmärtää menetetyn asian tärkeyden.

Pahinta kaikessa on ne hetket, ku mies sanoo: "Meijän lapselle sitten..." Tekis mieli vastata, ettei sillä oo oikeutta puhuu meijän lapsesta ku ei se kerta sitä haluakaan.

 .
 .
 .

Tai ehkä pahempaa on kuitenki vielä se, että ei tiedä kuinka pitkään joutuu odottamaan, tai auttaako se odottaminen mihinkään. Toivottavasti auttais...

Mies voitti tän erän.

Tai en kyl tiiä halusko se tätä lopputulosta vai ei. En osa siitä selvää. Mut en enää kestäny sitä väsytystaistelua.

Mä en kuitenkaa häviny, mä luovutin

Ostin kortsuja.

Pelkään saavani tytön.

Pelkään sitä, että saan tytön. Haluisin olla omille lapsilleni ihan erilainen, kun mun äiti oli mulle. Mutta mua pelottaa, että jos saan tytön kohtelen sitä samalla tavalla kun mun äiti kohteli mua. Ja kuinka mä kohtelin sitä.

En kyl tiiä helpottaisko se pojankaan saaminen tätä asiaa. Ajattelen omassa pienessä mielessäni, että sillon en olisi niin taipuvainen siihen, että tää tapahtuisi uudelleen. Se olis quick-fix. Mut ei se korjais tätä pelkoa.

Wow.

Opettaja opetti koulussa, ettei vanhoja naisia ja miehiä saa sitten työssä kutsuu mummoks tai papaks.

Itku silmässä se sitten selitti, että ei sais kutsuu, koska joillekin se on tosi arka paikka, ettei oo saanu yhtään lapsenlasta.

Tuli jotenki sellanen olo, että tollanen käytös painostaa sen lapsia yrittämään lapsia.

En voi olla ajattelematta sitä mun tutun raskautta.

Oi kumpa se vaan olis ollu kertomatta siitä raskaudesta niin tarkasti.

Se kerto, että oli saanut keskenmenon aiemmin tänä vuonna. Ton tiedon takia musta tuntuu tosi huonolta olla kateellinen sille. Mä vaan välttelen sitä sen vauvamahaa. Vihaan sitä, mutten sais.

Miks se kerto niin tarkasti? Ei me ees tunneta.

Kaverin suusta.

"Sullahan oli sillon muutama vuos sitten hirvee vauvakuume. Onneks et sillo ruvennu hankkimaan. Mieti nyt meijän ikäsellä lapsi."

Niih.

Ne kaks on jo ikuisuus sitte käytetty.

Nyt en missään nimessä uskalla ehdottaa mitään.

Enkä tiiä haluuko se, että oikeesti vielä olis kortsuja. Enkä mä tiiä pitäiskö mun niitä sitten ostaa.

Ei, en osta. Ostakoot se. Mä ne oon aina ennen ostanu nii eiks se olis sen vuoroki?

Sormuksista.

Meillähän ei oo kun yhet sormukset. Sillon melkeen neljä vuotta sitten ku päätettiin, että tänään mennään kihloihin me käytiin kolmessa kaupassa, että löysin just sellasen sormuksen mitä halusin. Mieshän tietty löys sopivan jo ekasta kaupasta.Huoh, miehet! Mulla oli siis jo päässä pyöriny ajatus siitä, minkälaisen sormuksen haluaisin; hopeinen ja niin kapee ku mahdollista. Sellanen niin ohut, että ku sitä kattooki nii pelkää, että se menee rikki.

Siis ihan yksinkertainen! Mutta ei millään löydetty ja ei niitten kahen ekan asiakaspalveluki oli ihan perseestä. Ainaki siinä ekassa kaupassa meille ei ees tarjottu apua ja ku pyydettiin, että meille näytettäis hopeisia sormuksia nii niitä vaa tyrkättii etee. Ja ku ei siinä ekassa tarjottimessa ollu muita ku sellasia "lasten" sormuksia nii pyydettii lisää. Siinä tokassa oli muutama sellanen, jonka tyylistä oltiin ajateltu miehelle, eli sellasta noin 5mm leveetä hopeista sormusta. No me sitten otettiin se sille, koska se ei oo kovinkaan pitkäjänteinen shoppailija. :D

Tän tyylinen on miehellä.

Tykkään siitä sormuksesta kyllä, mut huono puoli hopeessa on se pehmeys. Se sormus on jo tosi kokeneen näkönen ;) Mut se sormus makso vaa 29e nii ei se haittaa.

Tokassa kaupassa mä taas pyysin nähdä niitä hopeisia kihlasormuksia, mutta en löytäny niistä yhtään ihanaa. Selitin sitten sille myyjälle, että haluaisin sellasen kapeen hopeisen. Se sitten tarjos mulle sellasta kultasta noin 4mm leveetä, jossa on sellanen kaponen hopeinen raita ympärillä. Mä ihastuin siihen, mutta niillä ei ollu tarpeeks pientä kokoo mulle. Sattumalta tässä kaupungissa on toinen saman yritysketjun liike, johon ne sitten soitti ja kysy, että olisko niillä sattumoisin pienempää kokoo. Ja olihan niillä.

Se mun eka sormus oli tän tyylinen, mutta hopeinen raita oli kapeempi ja toinen kultainen osuus oli leveempi.

Mentiin sitten suoraan sinne kolmanteen kauppaan sovittamaan sitä sormusta, mutta seki sormus oli liian iso mulle. Selitin sitte sillekki myyjälle, minkälaista sormusta haluaisin ja se myyjä tajus näyttää mulle valkokultasia sormuksia. Alkuu vähän kyl olin vastaan ku kuvittelin, että ne on himokalliita. Mut sitte se näytti niitten hintoja ja ei ne ollukkaa kalliita, koska tää on ihan tällänen perus kihlasormus. Mä sitten valitsin niistä valkokultasista sen kapeimman mahdollisen ja sitten se myyjä etti pienimmän mahdollisen niistä. Tais olla niin, että koko 15 olis ollu oikee koko, mutta niitten pienin oli koko 16 nii otettiin sitte se. Vaikka mun kyl pitääki varoo koko ajan sen tippumista. Ja on muuten tippunukki! :D Mulla on tosi kapeet sormet :D

Tän tyylisen sitten loppujen lopuksi ostin. Kapeamman vaan.

Mun sormus on siis valkokultainen ja tollanen todella kapee (täyty ihan mitata että 1,5mm levee se on). Makso 69e. Ei tää ollu ihan sitä mistä haaveilin mut lähellä;) Ja oon oppinut rakastaa tätä. Hyvää tässä on tää materiaalin kovuus, ei tule niin helposti naarmuja(vaikka onhan tää jo ihan täynnä pikkuriikkisiä naarmuja).

Kaiverruksia ei sillon hommattu ku ajateltiin, että kaiverretaan sitten samaan aikaan kihla- ja hääpäivämäärät, me kun tiedettiin, ettei hommata vihkisormuksia kaveriks. No se suunnitelma nyt menikin pilalle ku päätettiin, että molemmat päivät on samoja, eli meidän sormuksissa lukee yksinkertaisesti vaan 23.12. Ei vuosilukua ollenkaan. 

PS. Näin pari yötä sitten unta, että mulla oli myös vihkisormus. Se oli sellanen joku 3mm levee ja jotain tummaa metallia. Ja voi kun se kiils! Se oli niin kaunis, että tekee mieli hommata ittelle toinenki sormus ;)

Pilaanko mä tulevaisuuteni, jos saan lapsen näin nuorena?

Mies on niin kahta mieltä tästä asiasta.

"Mä sitte opetan meijän lapsen soittamaan kitaraa, mutta kiellän sitä menemästä mihinkään Talenttiin tai sellaseen. Siitä tulee sitten under ground-piirien suosituin kitaristi."
Okei se kyl sano ton sisällöllisesti vaan vitsinä, mutta silti.

Se puhuu useesti "meijän lapsesta".

"Annetaanko meijän lapsen nimeks Liisa?"
Ei.

Kysymys:

Kärsiikö miehetkin vauvakuumeesta?

Että sellanen oli se eilinen päivä.

Tää on hölmöä, mutta mulla on syyllinen olo siitä mitä vastastin miehelle.

Sanoin, että päätös on hänen. Mun olis pitäny kyl vastata, että meijän pitäis oottaa ainakin siihen asti, että se valmistuu ja saa alansa töitä. Se olis ollu viisaampi vastaus.

Toi tilanne oli muutenki niin absurdi. Oltiin just rupeemassa diipadaapailemaan ja se kaiveli niitä kortsuja yöpöydän laatikosta.

Eka ajatus oli: "Ööh...onkohan toi nyt tosissaan?"
Toka oli se, että: "Mun kyllä pitäis varmaan kieltäytyä."
Ja kolmas-se kaikkein idioottimaisin näistä- oli: "Jes, mulla on jotain oikeeta kirjotettavaa blogiin!"

Mies on taas sekava. En tiiä mitä mieltä olis.

"Käytetäänkö nää viimeset kaks kortsua pois ja sitten alotetaan?"

...

...

...

Niih.

Mentiin nuorena naimisiin, so what?

Vaikka me mentiin nuorena naimisiin, ei se tarkota sitä, että oltais menty naimisiin jotenki hepposin perustein. Meille (tai tainaki mulle) avioliitto tarkottaa jotain. Se ei oo sellanen hetkellinen mieliteko, joka toteutetaan vaa siks ku huvitti tai siks ku muut olettaa että niin tapahtuu. Tai siks että siitä saa lahjoja.

Avioliitosta ei lähdetä kävelee. Se on.

Me oltiin kolme vuotta kihloissa. Sinä aikana kerettiin kyl testaamaan toisiamme ja pariin kertaan kolmantena vuonna oli erokin lähellä. Mutta me selvittiin niistä.

Sanotaan, että ensimmäinen avioliittovuosi olis vaikein. Meillä se on ollu kirkkaasti helpoin kuudesta vuodesta! Ei ole ollut pahempia riitoja eikä olla jouduttu olee etäsuhteessa. Ja mun onnellisuutta ainakin helpottaa se, että voin luottaa siihen, ettei mies jätä mua yhtäkkiä.

Me ollaa loppuelämä yhdessä.

Ei aina välttämättä onnellisia kuin nyt ja varmasti meille tulee vaikeitakin esteitä, mutta uskon että ollaan valmiita kohtaamaan ne.

Milloin on oikea aika?

Inspiroiduin ajattelemaan eräästä lauseesta eräässä blogissa. (En nyt halua kertoa tarkemmin, koska en halua leimata ketään.) Lause oli kuitenkin jotain tähän suuntaan: "Eikös oikea aika lapselle ole silloin kun molemmat haluavat lasta?"

Ei, oikea aika ei välttämättä ole silloin kun molemmat haluavat lasta. Ei, vaikka kuinka sanoo ja vannoo, että selviäisi lapsen kanssa. Asian toistaminenkaan kun ei tee siitä totta.

Jos kaksi alkoholisoitunutta haluaa lapsen, onko oikea aika?
Jos kaksi juuri peruskoulun lopettanutta haluaa lapsen, onko oikea aika?
Jos kaksi työtöntä haluaa lapsen, onko oikea aika?
Jos kaksi opiskelijaa haluaa lapsen, onko oikea aika?
Jos kaksi kaukosuhteessa elävää haluaa lapsen, onko oikea aika?
Jos kaksi eron partaalla olevaa haluaa lapsen, onko oikea aika?

Entäs jos raskaus oli vahinko, onko oikea aika?

Kaikki tietenkin tekevät omat päätöksensä ajan oikeellisuudesta, enkä halua ketään loukata tällä tekstillä. Haluan ennemminki saada ajattelemaan. Siis ajattelemaan oikeasti, onko se oikea aika juuri nyt. Onko lapsen saaminen nyt oikein minulle, puolisolle, meille?

Lapselle?

Meidän kaikkien tulevaisuudelle? Tulisiko siitä tulevaisuudesta yhteinen vai kokisimmeko kaikki eri tulevaisuuden?

Joidenkin tulisi kuitenkin ottaa huomioon se, miten paljon päätös vaikuttaa elämään. Sekä omaan että tulevan lapsen.

Voiko lapsi saada kaiken tarvitsemansa?
Voiko lapsi olla onnellinen?

Vai olisiko lapsi vain oman onnen mahdollistaja?

Onko oikein antaa lapselle huonot elämän edellytykset jo edes ennen raskautumista?

Ymmärrän kyllä tämän tekstin kaksinaismoralismin(Pata kattilaa soimaa!). Ei ole oikea aika minunkaan elämässä lapsen hankkimiselle, mutta hei, en sentään edes yritä. Huolehdin siitä, ettei sitä pääse tapahtumaan.

Jos mies nyt sanoisi minulle:"Kyllä", ei se tarkottaisi suoraan sitä, että me mentäisiin makkariin kiusaamaan ohuiden seinien toisella puolella asuvia naapureita. Minulle se tarkottaisi sitä, että tehtäisiin yhdessä työtä sen eteen, että saavutettaisiin PAREMPI AIKA lapsen saamiselle. Nyt kun teen sitä työtä yksin.

Sanotaan, ettei oikeaa aikaa ole, mutta ei se tarkoita sitä, että aika lapselle olisi nyt. Voi kun jotkut ymmärtäisivät sen.

Äiti

Yritän yleensä olla ajattelematta äitiä. Mut eilen tuli taas se mieleen.

Musta vaan tuntuu et se vaihto mut siihen sen uuteen poikaystään.

Mä kadehdin niitä, joilla on äiti.
Kadehdin niitä, joilla on joku niin tärkee henkilö elämässään.
Mulle mun äiti ei oo enää tärkee. Se on vaa henkilö menneisyydessä.

En tiiä pystynkö koskaan antaa sille anteeks. Tai siis pystyisinkö, koska sehän ei oo kyl koskaan ees pyytäny.

Mä olisin tarvinnu sitä ja se hylkäs mut.
Nyt pelkään, että kaikki hylkää mut ja en voi elää ajattelematta sitä. Sen ajattelu pilaa jokaisen mun päivän.

Ahdistusta vähän siellä sun täällä.

Koulussa yks nainen, jolla on lapsi, aina tilanteen tullen muistuttaa, ettei sitten vielä kannata hankkia lasta. On liian rankkaa käydä koulua ja hoitaa lasta. Yleensä vastaukseks vaan naureskelen, että okei, yritän muistaa. Loukkaa, mutta eihän se tiedä. Ahdistaa, mutta en voi sille sanoo.

Miehen kaveri on raskaana ja se selittää iloisesti kaikkia raskausjuttujaan. Kuuntelen mielelläni kyllä, mutta se vastaaminen niihin on vaikeeta. Tykkään kyllä kuulla kaikkien raskausksista, mutta ku kaikki odottaa myös jonkinlaista kohteliasta takaisin reagoimista. Se on mulle todella mahdotonta. Siis jos mä siinä tilanteessa avaan suuni nii alkaa tulla kyyneliä silmiin, enkä haluu näyttää sitä ahdistusta muille. Hymyilen vaan pakotetusti. Se varmaan luulee, ettei mua kiinnosta se mitä se suustaan päästää.

Miehenkään kanssa ei voi tästä puhuu. En haluu suututtaa sitä tälläsen turhan asian takia. Mä kyllä tiedän, ettei tää asia puhumalla muutu sen päässä myönteisen kuuloseks. Se tarvii vaan aikaa. Ja mä yritän antaa sitä aikaa sille olemalla hiljaa tästä. Mutta samalla mä huomaan tarvitsevani yhä enemmän sen kanssa puhumista.

En kysyny siltä sitä vastausta.

Mä tiedän, että se on ei.
Jos se olis ollu kyllä, se lis kyl sanonu siitä mulle jo.
Mut koska se on ei nii.... en haluu edes kuulla sitä vastausta. Ei mun ees tarvii. Mä tiedän sen kyllä.

Noh. Myöhemmin sitten.

Ps. Se on virallisesti syksy nyt sitten. Maassa hirveesti vaahteranlehtiä ja linnut on läskejä.

Tultiin äsken miehen vanhemmilta kylästä.

Autossa istuessa kysyin mieheltä:"Mitä jos alettais yrittää jo nyt?"
"Ai yrittää mitä?"
"Vauvaa."

"No...........mietitään", se vastas hymyillen. :)

"Miten pitkään me tätä mietitään?"
"Jonkun aikaa."
"Entä, jos mietitään tätä tää ilta ja sä kerrot vastauksen sitten huomenna?"
"Okei."

Saa nähä kertooko se mitään vastausta, mut on se silti ihana :)

Arkea.

En oo käyny koskaan oikeen kunnollisilla treffeillä. Tai siis ollaanhan me käyty paikoissa ja silleen, mut siis ei olla käyty missään romanttisessa paikassa syömässä. Se olis ihanaa! Mies vaan ei ymmärrä tätä mun halua käydä jossain romanttisessa paikassa, jossa se vaan pussailis mun kanssa. Ja huomiois mua ja antais vaikka kukkia ja jonku pienen lahjan. Ja mä vaan yllättyisin kokoajan siitä, miten ilta seuraavaks etenis...

Mut sen mielestä paras päivä on sellanen päivä, jonka se voi viettää kalsareissa ja t-paidassa koneella istuen :D <3 Ja ainoo liike mitä se tekee on se marssi jääkaapille, minkä aikana se pierasee nostamalla jalkaansa.

Ja kaikkein mieluiten se käy mun kanssa Kotipizzassa.
Se ottaa kebabkotzonen kuitupohjalla ja chilikastikkeella.
Ja mä otan mexi-kana kotzonen kuitupohjalla ja valkosipulimajoneesikastikkeella.
Mukaan.
Ei kiitos muuta.
Kuinka kauan menee?
Okei, me käydään sillä välin tossa viereisessä kaupassa.

Ja sitten syödään kotona, olkkarin pöydän ääressä ja katotaan telkkarista jotain tai laitetaan joku tylsä (=sen mielestä hyvä) leffa pyörimään, joka mun on pakko kattoo, etten pahottais sen mieltä. En haluu pahottaa sen mieltä, vaikken tykkääkkään sen valitsemista leffoista. Katon ne, koska sillon saan olla sen lähellä :)

Ihana romanttinen mies mulla, eikö?! Olishan se varmaan ihanaa, jos se olis romanttisempi. Tai jos se osais olla romanttisempi, mutta täytyy ajatella niin, että sitten niitä romanttisuuden puuskia ei osais arvostaa enää.

Niinku sitä, ku täytin 18, mies oli tehny mulle aamiaisleivän valmiiks kaappiin ja kirjottanu siihen viereen "Hyvää syntymäpäivää täysi-ikäiselle! <3". Olihan se leipä erilainen, ku tykkään syödä, mutta se oli niin söötti! Se lappu on vieläki mulla tallella.

Tai sitä, ku seuraavana vuonna se osti mulle synttäripäivänä kakun! Olihan se pakastekakku ja syötiin se puolsulaneena, mut se oli niin söötti!

Tai sitä ku tuun välillä tosi väsyneenä kotiin ja huomaan, että se on imuroinu! Onhan se jättäny imurin pesemättä, mut onhan se niin sööttiä!

Tai se ku se täyttää astianpesukoneen. Eihän se sitä päälle osaa laittaa ja joudunhan mä sen täyttää melkee kokonaan uudelleen, ku ei ne tulis puhtaaks, mut on se silti sööttiä!

Tai sitten sillon ku on ittellä huono olo ja itkettää, se tulee ja halaa niin pitkään ku taas naurattaa<3

Tai se, ku se välillä tulee pussaamaan mua. Ihan yllättäen. Se on parasta maailmassa. :)

Mun päähänpinttymiä taas, pakko saada ulos aivoista.

Mies sano jotan lupaavaa

Puhuttiin siitä, että sen valmistuminen on lähellä. Ehkä tammikuussa alkaa olla jo valmista kaikkien näyttöjen kanssa. Sitten kysyin, että kun se on valmistunut ja saanut töitä, nii olisko sitten hyvä aika? Se sano että ehkä ja että se on jo lämmennyt sille ajatukselle.

<3

Sitten aloin itkee! :D

ANTEEKSI, tää blogi on jääny selkeesti. Pitäis keksii joku uus näkökulma mistä vois vääntää jotain sanottavaa. Pitäis keksii edes jotain mistä innostuisin.

Kosintoja

Miks mulla ei ollu tälleen?

On kyllä niin romanttinen mies :)

HEH.

Meillä oli vuosipäivä kolmepäivää sitten. Ollaan nyt oltu jo 6 vuotta yhdessä. Ei me sitä mitenkää juhlittu. Ei kuulu meijän styleen. Ei taidettu ees JUU-NOU. ;)

Ps. Taas monta päivää myöhäss. Jännä miten mulla tää sekoilu on alkanu vasta vuosi pillereitten lopettamisen jälkeen. Perskuta.

Tunnustus

Sain tän tunnustuksen Lilylta. Omituista ajatella, että joku oikeesti lukee tätä joskus, vaikka pidän tätä vaan selventääkseni omia ajatuksia :)

Ja pitää antaa eteenpäin kolmelle, jolla on alle 200 lukijaa mut en jaksa ku kaikki on kuitenki jo saanu tän nii laitan sitten vaan kevennyksen jonka just löysin.

Kuva täältä.

Synnytyssairaala

Oon koulussa tutustunut yhteen naiseen, jolla on 1-vuotias lapsi. Se nainen eilen kerto sen odotuksesta ja synnytyksestä ja se kertomus järkytti mua aika paljon.

Sillä oli vaara ennenaikasesta synnytyksestä, joten se joutu olee jo odotusaikana kolme viikkoo sairaalassa ja syömään niitä estolääkkeitä. Ne lääkkeet onneks autto ja siitä lapsesta tuli sitten ihan täysaikainen.

Sillä oli tosi vaikee synnytys. Sen synnytys kesti yli kaks päivää ja se sano, ettei epiduraali auttanut hänellä kipuihin. Ponnistusvaiheessa sen naisen sydän pysähty. Myös sen lapsen sydänäänet hidastu. Se kätilö oli tosi epäammattimainen, koska se oli kuulemma siinä vaiheessa mennyt ihan lukkoon, eikä se ollut tehnyt muuta kun seissyt vieressä ja tuijottanut. Onneks sen naisen oma äiti oli mukana synnytyksessä ja se on koulutukseltaan sairaanhoitaja. Se äiti oli sitten alkanut elvyttää sitä omaa tytärtään siinä pöydällä, kun vauva oli otettu pois imukupilla. Siihen oli myös tullut auttamaan lastenlääkäri.

Se lapsi selvis siitä synnytyksestä. Sille ei ees tullut mitään vaurioita siitä. Onneks :) Ne joutu olee sairaalassa vielä viikon sen naisen sydämenpysähdyksen ja sen lapsen keltaisuuden takia.

Ongelman tossa synnytyksessä aiheutti se, että sillä naisella ei ollu tehty synnytystapa-arviointia, jossa olis selvinny, että se vauva on liian iso mahtumaan sen naisen lantioista. Ja toinen ongelma oli se kätilö, joka ei ollut huomannut, että sen naisen sydänäänet hidastuu. Nyt ainakin tiedän, että jos itte tässä kaupungissa asun sillon, ku on synnytyksen aika, niin meen toiseen kaupunkiin synnyttämään, jos se on mahdollista.


Hän oli kyllä onnekas nainen.

Koulussa tänään. Paljon tehtävää!

Pakko kai se on välillä kirjottaa :D mut paljon opiskeltavaa jo kolmen päivän jälkeen. Oon kyllä tähän mennessä ollut tyytyväinen tähän mun valintaan vaihtaa alaa ihan toiseen. Tässä on paljon paremmat mahdollisuudet saada jopa työ ja turvallinen tulevaisuus!

Mitä on kutsumus johonkin?

Eikö se ole sitä, että teette työnne tyydyttääksenne omaa ylevää käsitystänne

siitä, mikä on oikein,

parasta,

eikä ilmijoutumisen pelosta, jos ette niin tee?

– Hoitajan tehtäviin ei kuulu askarrella kenkien

enempää kuin taltan ja marmorinkaan parissa

vaan ihmisolentojen,

ja ellei hän omaksi tyydytyksekseen huolehdi potilaistaan,

eivät mitkään käskyt voi tehdä häntä kykeneväksi siihen.

(Nightingale)

End of summer.

Kesäloma loppu toissapäivänä. Rankkaa olla taas töissä :D Oon kyl ylpee ittestäni ku sain lomalla paljon aikaseks ja jäioikeen sellanen into päälle. Mä pesin sellasella koneella kaikki lattiat ihan kunnolla puhaaks ja vahasin ne. Ihanan kiiltävät ja puhtaat lattiat nyt! Mattoja ei kyl oo viel muualla ku makkarissa, koska koiralla on karvanlähtö. Voi sitä karvan määrää! Vaikka päivittäin moppaan ne4 karvat pois lattioilta nii silti siitä päivän satsista sais tehtyy villapaidan.

Mutta asiaan: asia ei ole edennyt. Me kyl yks päivä puhuttiinehkäsystä tän uutisen innottamana ja sanoin vitsilläni että olis parempi ilman kortsua etten masentuis. Ja seki lopuks sano, että olis kivempi ilman. Vastasin, että siitä vaan, kuka estää? Mutta ei.

Tää asia ei vaivaa mua kyl niin paljoo ku joinain toisina hetkinä. Mutta silti. Tästä asiasta me ei voida puhuu. Tää on ku joku iso...jumppapalloo meidän välissä. Sitä ei vaan saa otetta. Niin että voisin unohtaa. Tai ainaki jatkaa.

Jotenki musta tuntuu, että jos haluaisin, mä pystyisin muuttaa sen mielen. Mä vaan osaan käsitellä sitä (ei se silti tossun alla elä, välillä pistää liikaa vastaan asioissa ;) ). Jos mä kertoisin näistä kaikista ajatuksista se ehkä heltyiski. Se ehkä suostuiski. Mutta se tuntuis väärältä. Se tuntuis siltä ettei se oikeesti halua.

Se olis ku meijän naimisiinmenon kanssa. Mä sanoin lauseen, joka sai sen "suostumaan". Ei se mitää kiristystä ollu. Sanoin vaa ajatuksen, joka mua vaivas. Ja mies... suostu, pelästy, myönty, halusi? Tuntuu, että se vaan sano sen vastauksen, jolla se sais mut lopettamaan nalkuttamisen, kinuamisen, avioliitosta puhumisen.

Sen takia en nyt haluu sanoo sille niitä sanoja. En haluu pakottaa sitä. Tähänki. Haluun että se tekee itte oma-alotteisesti sen päätöksen, illon sillä on hyvä aika lapselle. Mä vaan toivon että mullakin on sillon hyvä aika.

Ja mä toivon, että pääsisin joskus yli tästä syyllisyyden tunnosta.

Kun mä tulen raskaaksi.

Sitä jotenki kummasti ajattelee hetkittäin, että kun mä tulen raskaaksi. Vaikkei siihen välttämättä oliskaan vielä valmis.

Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan alkaa elää kunnolla.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan muistaa pestä hampaat kaks kertaa päivässä, joka päivä.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan lopettaa limun litkittämisen.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan lopettaa muutkin roskaruoat ja sokeriherkut.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan syödä terveellisesti.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan liikkua enemmän.Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan parantaa itseäni, ulkoisesti ja sisäisesti.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan tehdä muutoksia elämisessäni.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan tehdä asioita eri lailla.

Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan hyväksyä sen, että muutun.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan hyväksyä sen, että kaikki muuttuu.
Kun mä tulen raskaaksi, mä haluan hyväksyä sen, ettei mikään tule olemaan enää ennallaan sen jälkeen.

Mutta ennen kun mä tulen raskaaksi, aion elää samalla lailla. Ei mulla oo vielä sitä tarkotusta muuttua. Tarkotusta muuttaa mitään. Tai tarpeeks tahdonvoimaa minkään muuttamiseen. Tai halua.

Yks miljoonasosa.

En oo koskaan pettäny mun miestä. Vaikka oltiin erossa sillon pitkiäkin aikoja.

Oli hetkiä, jolloin mietin, että olis helpompaa. Olisin onnellisempi. Haluan läheisyyttä. Oli henkilöitä, joiden kanssa kuvittelin olevani. Tilanteita, joissa kuka tahansa tuntu kelpaavan. Mulla oli vaan niin ikävä. Ja olin niin yksinäinen vaikka olisin ollut kenen kanssa. Halusin mun miehen.

Oli tilanteita, joissa pettäminen oli mielessä koko ajan. Häpesin sitä. "Ei sitä saa edes ajatella. Tää on väärin." Silti mä käyttäydyin tietylle henkilölle...erilailla. Hymyilin, kuuntelin, vitsailin, olin koko ajan vieressä. Sellasta... semi-flirttailuu, josta tuli hyvä mieli, koska se vastas siihen omalla käytöksellään. Ei se pettäminen silti ollut koskaan lähellä. Ja se henkilö kyl ties mun suhdetilanteen. Laskisin, että toi käytös olis vaan yks miljoonasosa pettämisestä. Ja mä kyllä tunnen pientä syyllisyyttä siitä. Mutta en aio kertoo sitä miehelle, koska... siitä tulee sille pahempi mieli, kun toi tapahtuma edes ansaitsis. Sen kertominen helpottais vaan mun oloa.

Mutta se henkilö helpotti mun yksinäisyyttä. Sitä kaipuuta, jonka tunsin mun mieheen. Sen henkilön kanssa oleminen antoi mulle muuta ajateltavaa.

Mitään ei kuitenkaan koskaa tapahtunut. Tajusin sen, että mitä pettämisestä seurais. Se, että mies ei ottais mua takas. Se jättäis mut. Vaan sen yhden hetken takia. Hetken, joka tekis mun olon paremmaks vaan hetkelliseks. Hetken, jonka jälkeen tiesin, että olo olisi ollut vielä kamalampi.

Jälkeen päin voin sanoa, että onneks ei tapahtunut mitään. Se oli vaan ihastus. :)

Pelkoja.

Ennen pelkäsin, että mies jättää mut.
Pelkäsin, ettei mennä naimisiin. Silloin eroaminen oli niin paljon helpompaa. Ei olis tarvinnu ajatella tai harkita niin pitkään.

Nyt mua pelottaa avioero. Tai siis jos joskus tulis sellanen tilanne, että pitäis erota.

Ja mua pelottaa se, että mies kuolee.

I am not ready, will I ever?

Eilen olin tulossa laittaa linkin siihen mun unelmien taloon, mutta se olikin myyty jo ekasta näytöstä. En ihmettele, se oli hyvin hinnoteltu ja täällä kaupungissa ei oo kovin paljoo tollasia nuorelle parille/pienelle perheelle sopivia move-in-ready-rivitaloja myynnissä. Meillä ei ollu mitää aikomustakaan siis ostaa sitä, mutta silti harmittaa. MUN TALON OTTI!! :D

Mutta koska siitä, etten päässy(joutunu?) julkasee sitä linkkiä täällä, tuli niin helpottunu tunne, nii en aio kertoo, missä asun. Mun mielestä siitä, että julkasen kotikaupunkini ei oo pitkä matka siihen, että julkasen muita yhteystietoja itsestäni. Muutaman blogin pitäjät tietää mun etunimen, mutta he eivät kuitenkaan tiedä nykyistä sukunimeäni.

Nykyisen sukunimen kanssa pitää olla niin varovainen, koska tän sukunimen edustajia on suomalaisissa yhteensä vaan 30. Ja tunnen ne kaikki. Miehen suku. Ja tää harvinainen sukunimi yhdistettynä siihen, että mun etunimikään ei oo mistään suosituimmasta päästä... Pelottaa, että joku tunnistaa.

Haluun suojella siis omaa yksityisyyttäni. Omaa tulevaisuuttani. Miehen yksityisyyttä. Ja sen perheen ja suvun.

Tää on pieni kaupunki. Tai iso pinta-alaltaan, mutta vähän asukkaita. Ja tää sukunimi täällä kaupungissa on... tunnettu. En haluu kehuskella, koska se ei oo kehuskelun arvonen. Se tuottaa hankaluuksia arkielämässä. Kun kerron sukunimeni lääkärille, Kelan henkilökunnalle, jopa työnantajalleni, kaikki on kuullut tästä suvusta. Kaikilla on oma ennakkokäsityksensä. (Nyt kuulostaa, että suvussa olis joku rikollinen :D Mutta totuus on siis se, että miehen isän suvulla oli täällä pitkään menestyvä yritys, jonka takia kaikki tuntee suvun.) Ne kuvittelee myös tuntevansa mut, vaikken tavallaan edes kuulu sukuun.

Mitään ei tapahtunut ja muita pakkomielteitä

Siis siellä mökillä. Ei mitään. Siis yhtään mitään. En kyl tiiä olisinko halunnutkaan. Haluun, mut en haluu pakottaa.

Nyt mulla on tullu pakkomielle tosta oman talon hankinnasta. Haluisin niin käydä kysyy pankeilta asuntolainatarjoukset, mut mies ei haluu sitäkään. Mut sellanen se vaan on. Se ei tee mitään eikä se oo mihinkään isoon valmis, ellen mä tee sitä itte kokonaan valmiiks. Esim yhteen muuttaessa sillon kolmisen vuotta sitten mä hoidin kaikki valmistelut. Ostin kaikki tarpeelliset ja hoidin muuttopäivien sopimiset yms. Okei se joutu ottaa yhteyttä vuokranantajaan, koska mä olin sillon alaikänen(isi allekirjotti mun sopimusosan:D)

Oon jo löytäny TÄYDELLISEN asunnonki. Se olis meille hyvän hintanen, kokonen ja sitä ei tarvis rempata. Siihen on tulossa kyl putkiremppa, mut ei se haittais ku se kuitenki maksetaan pois sitten yhtiövastikkeessa. Se on ihana kolme huonetta+keittiö+sauna rivitalo. Kahdessa kerroksessa. Huonoo on kyl se, että sauna on sähkö(kallistaaaaaaaa!!!). Prisma ihan vieressa. Ala- ja ylökoulut ihan vieressä (haaveilla saa edelleen). Piha. Haluisin niin laittaa linkit siihen, mutta en tiiä uskaltaako sitä paljastaa, missä asun. Kiinnostaisko?

Identiteetti.

Kun menin naimisiin, vaihdoin sukunimeni.

Alkuun oli hankalaa. Tuntu jotenki... sekavalta, luonnottomalta, väärältä... turvattomalta. Yhtäkkiä en ollutkaan enää MINÄ, olin joku ihan toinen MINÄ. Tuntui, että esiinnyin väärällä nimellä.

Nykyään se on helpompaa esiintyä tällä nimellä, muttei se vieläkään sulavaa ole.

Papakokeen ikärasismi.

"Ensimmäinen papa-näyte kannattaa ottaa muutaman vuoden vuoden kuluttua yhdyntöjen aloittamisesta. Alle 20-vuotiailta ei ole aihetta ottaa papa-näytettä seulontatarkoituksessa. Näytteenottotaajuudessa huomioidaan yksilölliset riskitekijät, kuten tupakointi, partnereiden lukumäärä ja sukupuolitaudit. Rutiininomaiseksi näytteenottoväliksi 2–3 vuotta on kuitenkin yleensä riittävä." Terveyskirjasto

Mua ärsyttää se, että ehkäsyneuvolassa ne haluu heti ottaa papan. Se sattuu mua. Tehdessä ja sen jälkeen sattuu myös. Buranaa naamaan.

Kuten voi tosta ylhäältä (ja monesta muustakin paikasta) lukea, se suositellaan tehtäväksi 2-3 vuoden välein. Miks multa sitten otettaan joka kerta, kun käy neuvolassa?

Mä väitän, että se on ikärasismia. Tädit ei usko, että mun mies on mun ainut ja mä oon miehen ainut, koska ollaan niin nuoria. Lapsia. "Eihän 15-, 16-, 17-, 18-, 19-vuotias voi mitenkään olla monogaaminen!" ajattelee tädit hymy korvissa, kun yritän kieltäytyä kohteliaasti. "Kyllä se on sen viruksen kuitenki saanut."

PS. TOO MUCH INFORMATION-varoitus!

Mun eka papa otettiin noin kuukausi "ekan kerran" jälkeen. Hankin sillon suoraan pillerit. Mulla ei oo riskitekijöitä minkäänlaisia; ei suvussa, en polta, eikä oo sukupuolitauteja. Why God, why?

Mä en tiedä mitä kaikkea täällä uskaltaa paljastaa.

Mä pelkään sitä, että mut tunnistetaan. Tai että mä jossain vaiheessa paljastan "kuka olen". Siis ihan nimineni kaikkineni. Esiinnyn täällä nimittäin mun vanhalla nimellä (FYI).

Mutta jos joskus paljastunki? Mitä siitä seurais? En usko, että mun mies ainakaan tykkäis. Se on lukenu aivan liikaa identiteettivarkauksista (ja tähän ne kuuluisat viimeiset sanat: ei se mulle kuitenkaan tapahdu *koputtaa puuta, heittää suolaa olan yli*).

En myöskään haluu, että (se tunnettu esimerkki) työnantajat näitä tietää. Nämä jutut, mitä kirjotan ovat henkilökohtaisia ajatuksia. Pelkoja. Haaveita. Toiveita. Nää jutut ei näy ulos päin. Jos työhaastattelussa mainitsis lapsihalusta, kuinka moni työnantaja palkkais? Varmaan yhtä moni ku hyppäis "kaikkien muiden" perässä kaivoon.

Mut toisaalta en haluu myöskään laittaa tätä blogia salaiseks. Haluun saada tukea näihin ajatuksiin. Tukea, jota en muilta voi saada koska muut ei tiedä. Ja muille en myöskään kerro. Esiinnyn vahvana, mutta tässä asiassa sitä en oo.

Tuntuu, että mä vaan toistan itteeni.

Mä niin kaipaan kaveria, jolle tästä vois puhua ääneen. Jolle tän edes vois myöntää.

Me nähdään niin harvoin mun parhaan (tyttö)kaverin kanssa, etten tunne itseeni läheiseks sen kanssa. En sano sille näitä juttuja. Haluaisin, mut en siltikään sano. Ehkä siks, koska pelkään, et se tuomitsee. Se ei oo sellanen, joka haluais perhettä viel pitkään aikaan. Se ei oo sellasessa elämäntilanteessa. En ees usko, että se olis sellanen ihminen, joka haluaisi lasta.

Muistan, ku joskus ilmaisin sille, että haluaisin lapsen.

Se välillä muistuttaa mua siitä vieläkin ja nauraa päälle. Itte pitää vaan kans nauraa. "Niin hölmähän mä sillon olin." Puolustautuminen on helpompaa ku kertoa oikeesti.

Mielummin miellytän ku järkytän.

Tuli mieleen ajatus.

Tuli mieleen sellanen ajatus, että jos mun mies tietäis tästä blogista, suostuisko se alottamaan?

Mut jos mä kerron tästä niin mä myös riskeeraan sen, että se lukis näitä juttuja. Ja sillon tää ei enää voi olla paikka yksityisille ajatuksille...

Mutta mulle ei olis enää niin syyllinen olo.

Olisko kertominen sen arvosta?

Ei ainakaan tällä hetkellä.

Teiniangstia.

Sillon ku tavattiin mun miehen kanssa, oltiin molemmat ihan pikkulapsia. No ei oikeesti, mut näin jälkeenpäin ajateltuna oltiin tosi nuoria ja nolojaki :D

Sillon alkuun musta tuntu, etten ansainnu poikaystävää. Kellään mun kaverillakaan ei ollu siinä vaiheessa ollu poikaystävää. Oli tosi...omituista ja jännittävää. Tuntu niin paljon vanhemmalta. Mut samalla tuntu, etten ollu tarpeeks hyvä, tarpeeks itsevarma, tarpeeks kaunis. Nää teinin perussetit.

Sitten mä vaan totuin siihen ajatukseen, että mulla on poikaystävä. Ja alko tuntuu omituiselta, että jollain muullaki vois olla. Ja jossain vaiheessa huomasin, että mulla ihan oikeesti on se olo, että mun mies...ON. Siis että...ilman sitä... ei oo mitään. Siis... elämää ilman sitä olis vaikee kuvitella.

Kyl mä tiedän, että olisin tehny niin paljon erilaisii päätöksiä, jos en olis sitä tavannu. Mut jotenki en usko, että olisin onnellisempi sillon.

Kuinka monta?

Meidän perheessä oli mun kasvaessa neljä lasta. Eli minä ja mun kolme veljeä. Nyt vanhempien eron jälkeen se "perhe" käsitys on muuttunut, mutta ei siitä enempää.

Kuvittelin kuitenki pitkään, että neljä lasta on ainoa oikea määrä lapsia. Jos on vähemmän, se perheen tekeminen vielä kesken. Ja siis en pystyny kuvittelee, että jollain vois ees olla enemmän kun neljä lasta! Voi sitä määrää!

Sitten kuulin, että joillakin saattaa olla jopa 20 lasta. Luin sen jutun Hesarin kuukausiliitteestä vuonna roska ja pölypallero. Siinä oli haastateltu muutamaa suomalaista perhettä, joilla oli kaikilla iso perhe. Siinä kerrottiin niitten elämästä ja niitten tavoista hoitaa iso perhe. Eniten mieleen painu se, että jossain perheessä ostettiin joululahjat kaikille vasta joulun jälkeen, ku alkaa alennusmyynnit.

Siinä vaiheessa tuli sellanen olo, että DÄÄM! Ihmisillähän saattaa olla vaikka kuinka paljon lapsia. Olin sitä mieltä, että ittekki haluun tollasen ison perheen. Olin pettyny, koska en ollu lestadiolainen, koska se oli mun ajatuksissa ainoo mahdollisuus saada iso perhe. Kuitenkaan siinäkään vaiheessa se "alle neljä lasta" ei ollut mahdollista vieläkään.

Sitte teini-iässä taas ajattelin, että neljä olis mun mielestä ihana määrä lapsia. Tuttu ja turvallinen. Sitten tapasin mun miehen. Niitten perheessä oli vaan kolme lasta. Ja sen perheen vanhemmat on vielä naimisissa. Kuvittelin, että ehkä se "vaan kolme lasta" on jotenki syy siihen, että he ovat vielä naimisissa. Ihan hölmöjä ajatuksiahan noi on, mutta sillon se oli jotenki... totuus. Ja onhan se osittain. Ei oo niin montaa lasta viemässä aikaa pois suhteelta. Päätin, että neljä lasta on aivan liikaa. Kolme sen olla pitää.

Sitten vuosien jälkeen tuli puhe miehen kanssa siitä, että kuinka monta lasta toinen haluis. Vastasin sillon kolme. Mies sano, että itte on aina kuvitellut kahta lasta. Toi luku oli jotenkin järkytys mulle. Siis miten se ei voi haluta kolmee lasta kun senki perheessä oli? Mutta taas hölmöt ajatukset meni pois :D

Nyt musta tuntuu, että kolme lasta on liikaa. Haluisin vaan sen yhden. Sille mulla riittäis varmasti kaikki rakkaus, huomio ja huolenpito, mitä se tarvitsis. Kaks lasta ehkä vielä pystyisin kasvattaa kunnollisiks. Ehkä se kaks olis parempiki, koska en haluu mitään itsekästä ipanaakaan kutsuu leikkikentällä omaks lapseks :D

Kuvitelmia.

Vaihdan makkarissa vauvalle vaatteita.
Vauva makaa Malm-laatikostoilla, joiden päälle oon tehny vaipanvaihtoa varten tilan.

Huone on valkee. Sänky on valkee. Valkoset lakanat, joissa on värikkäitä palloja. Matot on pienet ja valkoset, kudotut. Keinutuoli on musta. Sen päällä on lampaan turkki.

Aurinko paistaa.

Ollaan onnellisia.

-

Oi kun mun niin vaan tekis mieli hakee ne kaikki lastenvaatteet kellarista. Ottaa ne pois siitä rumasta mustasta jätesäkistä. Pestä ne. Kuivata ne. Silittää ne kauniiks. Pistää ne puisille hengareille odottamaan käyttämistä. Voisin aina hipelöidä, hypistellä ja näplätä niitä ohikulkiessa. Haluun hakee ne vaatteet sieltä kellarista.

Mut en mä voi. Mies pitäis hulluna.

Mun mies ei halua lasta vielä. OSA 2

Vituttaa se sen...käyttäytyminen välillä.

Miks sitte tunget sen sisään ilman suojaa? Oon kertonu, etten tykkää, että se tekee sitä. Mä oon pyytäny, ettei se tekis sitä. Pliis laittaisitko nyt vaan sen kumin. Ja välillä ihan oma-alotteisestikin.

Se ei jotenki ymmärrä, että tekemällä tota se mahdollistaa mut ajattelemaan joka kuukausi, että on mahdollisuus. Pieni, mutta silti.

Olisko helpompaa, jos se sanois, ettei ikinä?

Mun mies ei halua lasta vielä.

Se on tehny sen selväks moneen kertaan jo. Mut kuitenki se kiusaa mua sanomalla asioita. Asioita, jotka viittaa siihen, että se ajattelee asiaa. Että se harkitsis asiaa. Se tossa yks päivä sano, että nimettäis meijän lapsi Taaviks sitten voitais kutsuu sitä Taavi-vaaviks (ku me kutsutaan koiraaki hauva-vauvaks).

Tollaset asiat jotenki vaivaa mua. Mut entä jos sille ei tuukkaa koskaan sitä aikaa, että se olis valmis? Entä jos sille ei tuukkaa koskaan niin kovaa halua ku mulla on? Olis niin ihanaa, jos seki haaveilis tästä asiasta.

Ku mulla olis nyt hyvä aika. Ku olis kiva nyt saada lapsi ennen "oikeeta elämää" eli sitä ku valmistun. Koska tiedän, että sitten ne ensimmäiset vuodet tulee olee sitä kauheeta "yks vuoro siellä ja toinen tuolla". Ja koska oon tän ikänen ja vielä naimisissa niin tietenki työnantajat kuvittelee, että heti, jos saan vakituisen viran, jään äitiyslomalle. Ja jotenki kuvittelen, että jos se lapsi jo olis sillon nii ne ajattelis...suopeemmin.

En oo vieläkää kertonu tästä blogista miehelle. Aina ku ajattelen tätä nii tulee tosi syyllinen olo, koska toisaalta haluisin puhuu tästäki blogista sille...mut...tiedän ettei se haluu enää puhuu tästä lapsi-asiasta ja tiedän et se vaan suuttuis mulle ku kerron täällä niin avoimesti (ku joku muka voi tunnistaa, siis ihan kauheeta).

höh.

Alan selkeesti laiskistuu. En oo kuuteen päivään kirjottanu tänne mitään. :D Ku ei oo mitään uutta sanottavaa asiasta. Kaikki on edelleen ihan yhtä...tapahtumatonta. Mikään ei muutu.

Äsken kuitenkin tapahtui jotain joka hämmens mua. Ja pahasti. Täytyy ekana kertoo taustaa vähän:
Kun me muutettiin yhteen sillon vuonna 2009, meillä ei aluks ollut mitään lemmikkiä. Se oli mulle kuitenkin tosi omituinen tilanne, koska olin tottunu, että kotona oottaa aina koira (<3), joten puhuin sitten miehen ympäri. Etin sitten netistä pitkään koiraa ja lopulta otettiin yhteyttä naiseen, joka oli tarjoomassa 3-vuotiasta tyttökoiraa. Hän ei voinut enää pitää sitä, koska se ei tullut toimeen perheen toisen koiran kanssa(joku tappelu niitten välillä ilmeisesti). Me sitten saatiin se ja oltiin ihan alusta asti rakastuneita siihen koiraan! Se oli niin hyvin koulutettu ja hassuki :)

Aluksi se nainen välillä aina kyseli kuulumisia(ymmärrettävää), mutta sitten ne kuulumisten kysely väheni aika nopeesti ja oletan, että se oli sille liian vaikeeta tms.

Mä luulin poistaneeni kaikki sen yhteystiedot, mutta äsken löysinki sen sähköpostiosotteen mun sähköpostista. Olin tallentanu sen sinne, mutten muistanu sitä ollenkaa. Tuli jotenki sellanen olo et... iiks.

Tekis mieli laittaa sille viestiä, että elossa ollaan vieläki. Mut en tiiä uskallanko. Kehtaanko? Pitäiskö?

Kuva täältä.

No nyt ne alkoki.

Olisinpas vaan oottanu sen testin kanssa :D

No nyt mä tein sen.

Sano ei. Ei edes minkäänlaista haamua. Ei vaikka minkälaisessa valossa ja kulmassa sitä olis kattonu.

Tein sen toisaalta päiväpissasta. Mutta ku näin paljon on menkat myöhässä nii kyl sen olis pitäny jo näkyy siitä virtsasta, ku oli jo 7 tuntii siellä ollu...

En tiiä... Oon kuitenki hirveen pettyny, vaikka ei tää olis ollenkaan ollu hyvä aika ja olisin ollu tosi itsekäs, jos se lapsi olis tullu. Mut silti sitä jo kerkes kuvittelee. Haaveilu pitäis kieltää lailla.

Mitähän sitä taas ajattelis?

Ikkunarempan keskeltä kirjottelen.. kauheen pölystä!

Viimeks sanoin sillon 24.6. että olis myöhässä. Mutta tajusin sillon, että olin varmaan vaan laskenu väärin! Tai siis, että oikeesti oliski kai pitäny alkaa vasta 30.6. Ku pillereitten lopettamisen jälkeen oon ollu tosi huono muistaa aina noi, et millon on viimeks ollu ja millon pitäs tulla seuraavan kerran. Siks laitan aina muistutuksen kännykkää. Mut nyt olin laittanuki kaks muistutusta(en tiiä miks)! No ku mä huomasin sen toisen muistutuksen olin helpottunu. Siis et ehkä mä vaan oon sekoillu jotain...

Mut nyt siitä toisesta alkamispäivästä on jo taas 4 päivää. Perkele. Kai se täytyy käydä kaupasta se testi jo kohta. Ja salakuljettaa se kotiin ilman, et mies näkee.... En usko, että se enää ottaa mua tosissaan näissä mun jutuissa, että oon raskaana ku oon ihan varma, että joka kuukaus:D Ja sitä taitaa jo vähän ärsyttää ;) Mut nyt jotenki on ihan erilaista, koska ei mulla oo ennen ollu myöhässä kuitenkaan...

Tää kyl varmaan vaan johtuu siitä, että en enää tee yövuoroo vaan päivävuoroo ja mun vuorokausirytmi on ihan muuttunu.

Pelottaa kyl. Ei tän näin pitäny mennä kyl ollenkaan. Mun piti olla onnellinen ku tuun raskaaks.

PS. Pääsin siihen kouluun johon hain! Jeeeeeeeeeeeee. Sovittiin jo miehen kanssa, että alotan sitten jo nyt syksyllä enkä vasta ens vuonna niinku alunperin suunnittelin. Ku laskeskeltiin, että kyllä meillä rahat riittää!

Muistelua.

Mun päässä on kaks eri ajanjaksoa. Aika ennen mun miestä ja sen jälkeen. Kunnon vertaus Jeesukseen. :D Mutta siltä musta tuntuu!

Aika ennen mun miestä oli jotenkin simppeliä, yksinkertasta, tasapaksua. Sen jälkeen taas jotenkin täyttävää ja vaihderikasta. Oltiin sillon vielä pikkulapsia ja elettiin etäsuhteessa kolme vuotta. Jännä, että selvittiin vaikka niin nuoria oltiinkin.

Meidän häät.

Mä kuvittelin pienenä täydellisiä häitä. Helsingin tuomiokirkko, kesä, kaunis mekko, koko suku ja kaikki tutut, vierailla päällä pelkästään valkeeta.......

Toteutunut ei sitten ollut lähelläkään kuvitelmia, mutta... silti kaikesta teki täydellisen se, että mentiin naimisiin. Millään muulla ei ollut väliä :)

Me oltiin oltu yhdessä päälle kaks vuotta ku mentiin kihloihin. Mun idea (ja vaatimus), oon liian hyvä tyttö ollakseni miehen kanssa noin pitkään ilman mitään lupausta tulevasta. ;) kihloissa oltiin oltu melkeen kolme vuotta ku viime syksynä sitten päätettiin et kyl se nyt on jo aika mennä naimisiin. Oli muistaakseni syyskuu.

Vaatteet:
Ensimmäinen ostos minkä ostin häitä varten oli sukat mun miehelle! :D Ne makso euron ja niiden varressa oli kitaraa soittava luuranko :D Sen jälkee ostin mulle Ellokselta alesta persikan värisen trikoomekon (makso muistaakseni 7e :D ) ja sellasen polveen asti yltävän luonnonvalkosen neuletakin (joku 20e). En halunnu tuhlaa noihin vaatteisiin hirveesti, enkä todellakaa halunnu mitää valkeeta über-unelmaa päälleni :D ei kukaan sitä uskois enää sen jälkee ku oltii jo asuttu yhessä päälle kaks vuotta ;) Tilasin kans sieltä kengiksi sellaset beiget wannabe-mokkanahka saappaat(jotka oli muuten sairaan epämukavat jaloissa, ja niitten pohja meni aika huonoks vaikka pidin vaan sen päivän niitä!!)

Muualta kaupungista kävin ostaa mulle laukun(sellanen bling-bling-clutch, rakastan sitä! se on mun kaapissa, en oikee tiiä missä sitä vois käyttää :D 18e) ja alusvaatteet(vähän puristaa makkaroita parempaan muotoon ;) )

Miehelle tilasin Ellokselta tummanharmaan Espritin neuletakin. Se ei halunnu pitää puvuntakkii ja halusin sille kuitenki vähän siistimmän päällipaidan. Sitten sillä oli sen vanhat puvunhousut, musta kauluspaita, mokkaset juhlakengät(joiden ulkonäköö muuten rakastan! Ne on tosi tyylikkäät.) ja musta kravaatti.

Vihkiminen:
Meillä oli hieman kinaa hääpäivästä heti alkuun ku mä olisin halunnut meidän kihlajaispäiväks (23.12.) ja mies olis halunnu 10.12. Loppujen lopuks mä voitin (tietty ;) ) koska toi miehen toivoma oli lauantai eikä me todellakaa aiota maksaa ylimäärästä maistraattityypille siitä että käydään siellä kääntymässä kolme minuuttii!

Joten mentiin siis naimisiin maistraatissa kello 15 tasan kolme vuotta meidän kihlajaispäivästä. Todistajina meillä oli miehen vanhemmat ja mun isä. Miehen vanhemmat merkittiin virallisiks todistajiks(koska niitä ei merkata ku kaks). Nolointa oli se ku iskä halus kuvata sen ja sitten ku piti sanoo se "tahdon" isin edessä(ei isi saa tietää! Ku mä oon viel isin pikkutyttö!!! :D)

Omituisinta oli se, että sukunimi oliki yhtäkkii sen pienen hetken jälkeen ihan eri. Ja sen jälkee mulla oli jonku aikaa sellanen omituinen olo siitä... :D Nyt kun on puol vuotta kulunu nii alkaa jo tottumaan :)

Juhla:
No sen jälkee mentii kotii hakee ruoat, jotka oltiin tehty edellisenä päivänä ja aamulla. Tarjottiin kasvis- ja lihaversiot makaroonilaatikosta (joo kuolkaa tähän kuinka kauheeta tarjottavaa noin juhlallisessa tilaisuudessa!! Mutta se oli halpaa ja helppo tehä edellisenä päivänä mahdollisimman valmiiks. Sitten meillä oli 4 erilaista salaattii(joista 2 oli siis allergikoille suunnattuja). Varsinaista hääkakkuakaan meillä ei ollut, Britta-torttu kyllä(mies tykkää marengista, sen toivomus).

Meijän juhlapaikkana oli helluntaiseurakunnan tila(miehen vanhemmat helluntailaisia). Pidettiin siellä koska saatiin se ilmaseks ;D Miehen äiti autto meitä paljon. Se esim oli keittiössä paljon, se teki melkeen kaikki jälkkärit ja osti kaikki ne vähäiset koristukset. Siellä juhlassa meillä ei ollu mitään "toimintaa", ei olla sellasia ihmisiä. Oltiin vaan ja juteltiin. Ja mä kiersin koko ajan mun veljenpoika(silloin 9kk) kainalossa. Mä niin rakastan sitä ;) Vaikka näänki sitä ihan liian harvoin :(

Jälkeen:
Vaikka vieraita oliki ollu niin vähän (23, joista 2 oli pikkulasta), niin siivottavaa oli hirveesti! Alko väsyttää hirveesti siitä! Ja mun miehen piti vielä mennä seuraavana yönä töihin klo 2. Eli ei sitten tullu sinetöityy avioliittoo vielä sillon ;)

Meijän tarkotuksena oli se, että mahdollisimman vähällä rahalla selvitään, koska se on vaan yks päivä ja ei haluta meijän säästöjä tuhlata siihen turhuuteen :D joten loppujen lopuks tais mennä joku alle 300e. Aikas hyvin mun mielestä ;) Anopillaki varmaa meni samanverran tosin... :D

Ahdistus.

Ei oo ketään kenen kanssa puhuis tästä. Kenelle kertois oikeesti miltä tää tuntuu. Tuntuu niin yksinäiseltä ja sekavalta. Järkihän sanoo, että eka ammatti ja sit vasta....elämä. Mut toinen puoli vakuuttaa mulle, että mä jos kuka pystyisin hoitamaan molemmat. Ja täydellisesti.

Kyllä mä pystyisin siihen.

Naiivius

Miten ihminen onkin niin naiivi? Milloin se oikein loppuu?

Ennen mä kuvittelin, että äänestämällä voi oikeesti vaikuttaa. Kyllä mä pressaa kävin äänestämässä, koska oli hyvä ehdokas, jota halusin tukea, mutta eduskuntavaaleissa en käyny. Ei niistä ehdokkaista kukaan ollut sellanen, jonka mielestä olisi ollut samat asiat tärkeitä kuin mun mielestä. Ja koska ollaan tälläsestä pikkukaupungista nii ei ne meidän äänestämät henkilöt ees saa huomiota eduskunnassa, että sais siellä ees jotain aikaan.

Ennen mä kuvittelin, että kun tekee kaiken täydellisesti koulussa, saa tulevaisuudessa ihan sormia napauttamalla kivan työn, menestystä, kunnioitusta ja paljon rahaa. Ei se ookkaan niin. Niitä työnantajia ei tunnu ollenkaan kiinnostavan se, kuinka hyvin on menestynyt. Niitä kiinnostaa se, että "osaa ottaa välillä rennostikin". Kyllä mä osaan, mutta mun mielestä koulutus ei oo sellanen paikka, että kannattais "ottaa rennosti". Siinä kuitenkin on kyse tulevaisuudesta.

Ennen mä kuvittelin, että ihminen alkaa haluamaan lapsia, kun on kaikki asiat kunnossa. Tai oikeestaan en pystynyt ees kuvittelemaan sitä aikaa, että itte haluaisin lapsia. Halusin lapsilleni niin paljon parempaa kuin missä itte elin, minkä olemassaolon tiesin. Nyt kuitenkin asiat on paremmin. Ja oon alkanut kaipaamaan omaa lasta. Vaikka mulla ei ees oo oikee aika siihen! Miten mä vielä jaksaisin ainakin 5 vuotta ilman lasta?

Maailma on lapsena niin mustavalkeeta. Miks kukaan ei kerro, että siellä on lisäks ne kaikki muut miljardi väriä?

Nyt jo neljättä päivää myöhässä...

Mitähän tässä ajattelis...?

Eilen tapahtunutta.

Eilen sanoin mun miehelle taas vaihteeks et mitä jos ens kuussa alettais yrittää. (Sanoin sen kyl moneen kertaan...) Vihdoin se vastas et mökillä. Oltais menossa sinne elokuun alussa.

Mutta.
Mutta.
Mutta.

Se sano noin viimekin vuonna. Sillon ei tapahtunut mitään. Ei tarkottanut sitä oikeesti sillon. Tarkottikohan nyt?

Ku se vaan haluu miellyttää mua. Ja se on ihana sen takia. Mun toiveet ei siis oo kovin korkeella tän asian takia, mut ei se haittaa.

Se oli iloinen. Mä olin iloinen.

Mä näin taas unta.

Sillä oli harmaa collegepaita.
Ja mustat housut.
Paidassa oli sini-vihreä kuva traktorista.
Ranteessa sillä oli kello.
Se oli ihan liian iso sille.
Mutta se esitteli sitä kelloa tosi ylpeänä.
Niin ilosena.

Se oli just oppinu kävelee.
Just just pysy pystyssä.
Hirveellä vauhdilla piti mennä, ettei kaatuis.
Sen isä, mun mies, piti siitä kiinni, ettei se kaatuis.
Ja se otti tukee isänsä jaloista.
Sitten isä päästi siitä irti ja se juoksi mun luokse.
Se hymyili niin leveesti ku vaan pysty.
Ja katto niin rakastavasti mua silmiin.

Se oli poika.
Mä rakastin sitä.
Jotenki samanverran kun mun miestä, mutta aivan eri tavalla.
Lopuks mä halin sitä onnellisena.
Ja juttelin sille ku se jokelteli.
Kaikki oli niin valosaa ja aurinkoista.

Mut sitten mun vieressä olikin vaan oma mies. Olin niin pettynyt.

Täytyy olla raskaana.

Oksettaa. Oonkohan raskaana?
Väsyttää. Oonkohan raskaana?
Pyörryttää. Oonkohan raskaana?
Tekee mieli syödä koko ajan. Oonkohan raskaana?
Sattuu vatsaan. Oonkohan raskaana?
Itkettää. Oonkohan raskaana?
Rinnoissa tuntuu. Oonkohan raskaana?
Menkat on myöhässä. Oonkohan raskaana?
Koko ajan pissattaa. Oonkohan raskaana?
Janottaa. Oonkohan raskaana?
Kaikki haisee. Oonkohan raskaana?
Kauheen kuuma. Oonkohan raskaana?
Hirvee nuha. Oonkohan raskaana?

Mun täytyy olla raskaana. Pliis?

Plääh.

En oo pitkään aikaan kirjottanu kunnolla tänne.

Ku en tiiä mistä mä voisin kirjottaa. Ku enne oli niin paljon asioita sanottavana mut nyt...ei mitään. Ku ei tää asia oo edennyt mitenkään eikä todennäkösesti tulekkaan etenemään vielä pitkään aikaan.

Sanon aina miehelle:"Mitä jos mentäis harjottelee lapsen tekoo...ilman kortsuu?" Sanon sen, vaikka tiedänki vastauksen. Välillä se vastaa:"Okei", mut tiedän, et se vastaa sen vaan, koska se haluu antaa sen vastauksen, että lopettaisin sen. Tiedän että se haluu vaan miellyttää. Ei me oikeesti sitä tehdä.

Välillä mä vaan hoen sen nimeä; vaadin sitä, että se kattois mua, että mä pystyisin tuijottaa sen silmiin. Sitten käsken sen lukee mun ajatukset. No se tietty ei tiedä mitä oikeesti ajattelen, mut se arvaa. Mut se silti vastaa jotain hauskaa esim.:"No okei, saat hieroo mun kiveksiä, jos noin kovasti haluut." Ja sitten nauretaan :D

Oikeesti se vaan haluu, että lopettaisin sen painostuksen. Tiedän. Ja mä yritän, mutta se on niin vaikeeta olla puhumatta tästä. Vaieta. Ku mä niin haluaisin lapsen.

Mutta samalla kuitenki pelottaa. Pelottaa se, että rakastaisinko sitten sitä lasta enemmän kun mun miestä? Olisko sillon se lapsi se kaikista tärkein? Haluaisin, että mies olis. Se on se mun turva.

Miksi mä edes haluan lasta?

Haluanko mä lasta vaan itsekkäistä syistä?
Mutta haluaako kaikki?
Onko edes mahdollista olla epäitsekäs ja samalla haluta lasta?
Kuka oikeesti haluaa lapsensa näkevän kaiken tän pahan mitä maailmassa on olemassa? Vaikka ne pahimmat asiat ei oo siinä omassa elinympäristössä, mutta muualla maailmassa.

Olisko sen lapsen kannalta vaan parempi luovuttaa se lapsen haaveilu ja haluaminen?

Sitten kun.

Mä aina ajattelen mielessäni, että sitten KUN me erotaan. Se on niin väärin. En ajattele, että olisin onnellisempi silloin, vaan ajattelen, että miten mä ikinä tulisin selviimään yksin. Mut miks mä sitten en voi luottaa siihen, että ei erota ikinä?

Mun entinen paras kaverini vahignoitti mua aika lopullisesti.

 

Kuva täältä.

Oltiin kavereita alakoulussa ja yläkoulun eka luokka. On hänestä paljon hyviäkin, aurinkoisia muistoja. Mutta se "ystävyys" mun oli vaan pakko lopettaa.

Hän vain valehteli mulle koko ajan. Luuli, etten huomannut, kun valehteli. Huomasin aina. Joka kerta se satutti vain enemmän ja enemmän. Miksi en ollut totuuden arvoinen? Olisit mielummin sanonut, ettei nyt huvittanut olla, koska et vain jaksanut. Et olisi keksinyt tekosyytä, joihin aina liittyi isäpuolesi.

En sanonut hänelle mitään siitä, että hän ei pystynyt valehtelemaan minulle. Olin hyvin kasvatettu enkä halunnut aiheuttaa riitaa.

Mutta sitten yhtenä päivänä se kaikki vain oli liikaa ja sanoin hänelle, ettemme enää ole ystäviä hänen valehtelunsa takia. Sen päivän jälkeen emme enää puhuneet kuin pakon edestä. Hän oli ainoa siteeni aikaan ennen ja jälkeen äidin. Hän oli myös ainoa siteeni aikaan ennen ja jälkeen nykyisen mieheni. Hän oli ainoa siteeni myös moneen muuhun aikaan.

Pidin sitä silloin ystävyytenä. Ei se sitä ollut Se oli vaan jotain mitä mä kuvittelin. Toivoin. Halusin sen olevan.

Paljastus

Yllättävän pitkään olen jaksanut tätä blogia kirjoittaa. Luulin, että kyllästyisin heti.

Yleensä,kun kirjoitan näitä blogitekstejä, kirjoitan kaiken ensiksi paperille käsin. Tätä tekstiä kirjoitan ruudulliselle A4-lehtiölle, joka haisee kipsille. Ja pullotetulle musteelle. Alustana on Amy Dempseyn Moderni taide-kirja. Kynäni on mieheni lahjaksi saama kynä. Siinä on hänen etunimensä ensimmäinen kirjain.

En tiedä miksi kirjoitan nämä paperille. Ehkä se auttaa jäsentämään. Suunnittelemaan. Varmistamaan sen, että sanon kaiken haluamani. Ehkä koska se on dramaattisempaa itselleni. Ehkä koska en halua, että istun pitkän aikaa koneella näpyttäen, miettien ja itkien tekstilleni. En halua, että mieheni huomaa. En ole kertonut hänelle tästä blogista.

Kerron sitten joskus, kun olen valmis.

Mieheni on paras ystäväni.

Ennen kuvittelin sen olevan söpöä, ihanaa, tavoiteltavaa jopa suotuisaa. Kadehdittavaa. Kyllä se yhä jossain määrin on kaikkia noita. Mutta. Hän on samalla myös ainoa ystäväni.

On minulla kavereita, joiden kanssa vietän joskus aikaa. Mutta en vain viihdy heidän kanssaan samoin kuin mieheni. En ole kellekkään pystynyt olemaan niin avoin ja oma itseni kuin miehelleni. Ollessani kavereideni kanssa kaipaan miestäni joka hetki. Eroahdistus. Ei mene pois, eikä edes helpota.

Kun kaverini tulevat käymään, tunnen esittäväni roolia. Kun käyn heillä, esitän roolia. Töissä esitän roolia. Kun tapaan sukulaisiani, rooli vain päällä! Jopa vieraillessani lapsuudenkodissa, en voi lopettaa roolin esittämistä.

Ennen tämän lapsettomuus-asian patoutumista en kokenut tätä ystävättömyyttä mitenkään... puuttuvana. Ennen en tajunnut sitä kuilua minun ja parhaan naispuolisen kaverini välillä.

Elämme niin eri maailmassa. Tai kasvoimme niin eri tahtia.

Hän alkoi vasta noin kaksi vuotta sitten seurustelemaan poikaystävänsä kanssa. Yhteen he muuttivat vasta äskettäin. Minä ja hän asumme todella kaukana toisistamme. Emme pidä paljoa yhteyttä. Näemme toisiamme muutaman kerran vuodessa. Silti, kun näemme, olemme Ystäviä. Mutta silloin, kun emme näe, olen yksinäinen

Kaipaan ystävää, jolle voisin puhua tästä lapsettomuudesta. Mutta en voi puhua tästä asiasta hänelle. Koen sen paljastamisen liian avoimena ja pelkään haavoittuvani hänen sanoistaan. Hän ei tekisi sitä tahallaan. Hän vain on eri tilanteessa elämässään. Olen kokenut enemmän. Mutta haluaisin silti tukea.

Nimettömäni

Mun sormuksen alla tuntuu painauma. Oon liian nuori siihen.

Sormus ollut jo yli kolme vuotta samassa sormessa. Mutta en siltikään kadu.

Rakastan mun miestä. Useimmiten :)

Kahdeskymmenes minuutti.

Se on joka hetki mielessä. Se, että saisi oman lapsen. Niinhän ne sanoo.

En mä sanois, että joka hetki. Se olis kyllä aika masentavaa, jos olisi koko päivän ihan joka hetki ajatukset vaan siinä.

Kyllä sitä tulee silti udein ajateltua. Mutta ei joka hetki. Ehkä joka 20. minuutti.

Nyt mullakin on se klassinen olotila, että "kaikki saa lapsen paitsi minä".

Facebook on kyllä niin kirottu väline. Onhan sillä helppo pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Mutta joskus se on liian helppoa.

Aluksi sain fb:n kautta kuulla, että henkilö, jonka kanssa olin alakoulun alussa hyvä kaveri, oli raskaana. Hän on mielestäni huono äiti. Tai jos ei nyt kuitenkaan ihan huono niin ainakin hänen elinolosuhteensa (rahattomuus, sossu, juominen, jne...) viittasivat hups-vauvaan. Nyt se vauva on jo syntynyt. Elossa tuo varmaankin on vielä. Sehän se tärkeintä, vai onko?

Sitten yksi työkavereistani jäi äitiyslomalle. En edes tiennyt hänen olevan raskaana, koska teemme nykyään eri vuoroa. Mutta hän oli todella mukava henkilö. Koen hänenkin raskautensa epäreiluna, sillä tiedän, että hänellä on jo kaksi lasta aikaisemmasta suhteesta ja nyt tämän nykyisen miehen kanssa hän on ollut nyt vasta puolitoista vuotta. Miten he jo nyt?

Viimeisin tikki tähän kateuteen on se, että alakouluaikani paras ystävänikin sai juuri lapsen. Ja he eivät ole olleet poikaystävänsä kanssa myöskään kovinkaan pitkään yhdessä ennen raskautumista. Silti, hänestä tulee hyvä äiti. Tiedän sen. Miestä en tunne, se jotenkin häiritsee.

Mutta:
Miksi en minä? Miksi mä joudun odottamaan? Miksi mä muka oon valmis odottamaan sitä, että mies on valmis? Olenko mä edes valmis odottamaan kovinkaan kauan enää? Kuinka kauan mä oon valmis odottamaan?

Kumpaa mä haluan enemmän, lasta vai avioliittoa? Haluan sanoa, että avioliittoa, mut en tiiä onko se totuus.

Onko mahdollista, että tää meidän suhde päätyykin eroon tän erimielisyyden takia? On. Mutta mä en haluaisi sitä.

Elämäsi mullistavin tapahtuma?

Oon jo pikkuhiljaa valmistautunu tuleviin pääsykokeisiini, jos mut niihin kutsutaan(*koputtaa puuta). Selaisin netistä, että millaset ne mahdollisesti on. Mun koulun kokeisiin ainakin on esitehtävänä vastata kolmeen kysymykseen, mutta muuta tietoo en oikeestaan löytäny. Paitsi, että psykologi mahdollisesti haastattelee. Siis OMG.

No eihän siinä muuten mikään pelota, mutta aika moni sano, että heillä oli kysytty tyyliin: ”Mikä on elämäsi mullistavin tapahtuma?”

Pitääkö oikeesti tänkin ikäisellä olla jokin "mullistava tapahtuma"? Ymmärrän, että jollakin 40-vuotiaalla (esim. lasten syntyminen, jonkin unelman toteutuminen, ...). Mutta ei mulla oo. Kunnollista.

Ekana mulla vaan tulee mieleen se, ettäkuinka paljon ja nopeesti joutui aikuistumaan, kun äiti... ei enää ollut äiti. Mutta ei sitä voi niille sanoo, koska ne kuvittelee, että oon stereotyyppinen tasapainoton yh-kakara:huonosti käyttäytyvä, masentunut, polttaa tupakkaa, käyttää alkoholia, joutuu kiinni näpistyksistä tai muuten poliisin kanssa tekemisiin, saa rikosrekisterin ja oikeen kerää siihen merkintöjä, jakaa itseään surutta jokaiselle joka sanoo oikeat sanat.((Huom. Kärjistettyä, en halua loukata ketään.) Minä en ole sellainen. Lähelläkään sitä.

Omasta mielestäni käyttäydyn aina tilanteen vaatimalla tavalla. Surullinen olen silloin tällöin, mutten koe itseäni masentuneeksi. Koskaan en ole edes kokeillut tupakkaa. Alkoholia juon HYYYYVIN harvoin. Kännissä olen ollut ehkä viisi kertaa elämäni aikana (suurin osa alaikäisenä, se myönnettäköön). Koskaan en ole ollut baarissa (Ei, kävin kerran vessassa baarissa). Rikosrekisteriä minulla ei ole, eikä mua ole poliisi edes pysäyttänyt puhalluttaakseen. Ja mieheni on ensimmäiseni ja ainoani.

Toinen mullistava tapahtuma mun elämässä tapahtui tossa vuoden vaihteessa. Unelma-ammattini oli jo 7.luokalta lähtien olla vaatesuunnittelija. Tammikuussa se sitten iski: miksi tuhlaisin 4 vuotta elämästäni siihen, kun siitä ei voi koskaan tulla oikeaa ammattia? Se on enemmänkin sellainen harrastus. Sen koulutuksen jälkeen olisin kuitenkin tarvinnut vielä toisen ammatin tai kaupallisen koulutuksen.

Sitten mietin, että missäköhän ammatissa viihtyisin ja olisi hyvä työllistyminen nyt ja tulevaisuudessa. Ja sairaanhoitajilla on, koska eivät vanhukset, lapset ja sairaudet lopu yhtäkkiä. Mutta enhän mä voi totakaan sanoa. Se vielä kuvittelee, että vaihdan mieltäni yhtä usein kuin paitaani (kerran päivässä ;) ). Tai se kuvittelee, että haluan vain työllisyystilanteen takia. Se on vain yksi syistä.

 

Pitäiskö mun sitten sanoa jotain kliseitä? Miehen tapaaminen, kihloihin meno, naimisiin meno? Ei ne kovin mullitavia olleet. Tapaaminen ja kihlaus vain tapahtuivat. Naimisiinkin mentiin enimmäkseen juridisista syistä (ja myös, etten halua saada äpärää).



Mullistavin tapahtuma elämässäni siis? Sanoisin ehkä, että se olisi tänne mieheni kotikaupunkiin muutto 17-vuotiaana. Kauas omasta perheestäni. Se oli vapauttavaa, koska ei tarvinnut enää kuunnella ja stressata isäni veloista.  (hän ne on itselleen hommannut ajattelemattomuutensa takia. Minä en liity siihen, joten miksi minun piti ottaa siitä vastuuta? Tai miksi minun annettiin ottaa vastuuta?)

Kun muutin, luulin, että elämäni tulisi olemaan samanlaista köyhänä kituuttamista kuin isälläni asuessani. Mutta ei ollut. Se oli ihanaa, että pystyy ostamaan kaiken tarvittavan ilman, että joutuu ottamaan jostain toisesta pois. Ihanaa, että laskut voi maksaa heti, kun ne tulevat. Ihanaa, ettei ole ylisuuria velkoja, joita murehtia. Ihanaa, että saa välillä tuhlatakin. Ihanaa, että jos tulee yllättävä rahanmeno, senkin maksaminen onnistuu. Ja kaikista ihaninta on se, että rahaa kertyy myös säästöön. Se on parasta. Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa elämää. Mutta voinko mä nyt sanoa jotain tollaistakaan psykologille? Se saisi tietää, kuinka huonoista oloista tulin.


Miten saisin sanottua, että kaikesta huolimatta olen kasvanut, tiedän vastuun, olen se poikkeus säännössä?

Oli jännä hetki.

Ku olin sitten tehnyt sen testin, meillä oli omituinen, ihana hetki.

Sanoin miehelle (TAAS KERRAN) siitä, että entä jos alettais yrittää lasta. Se katto jonkun aikaa ihan hiljaa. Sit sanoin et:"Ens kuussa...?" Se oli taas vaa hiljaa ja katto mua. Sit se sano, että:"Sitten ku oot käyttäny sen kasvohoitolahjakortin, jonka annoin sulle".

Haha! Oon kai sen näkönen, että ennen sitä ei voi edes harkita lapsen yrittämistä :D No ei se onneks sitä tarkottanut ;) On se söötti, mutta ärsyttävä ja ajattelematon välillä ;)

äähh...

Juteltiin eilen miehen kanssa ja päätettiin, että mun täytyy tehdä tänään raskaustesti.

Ihan kuviteltua tää on, mutta mulla on ollu jo jonkun aikaa todella omituinen olo ja luin (kauhukseni) netistä, että voi olla raskaana, vaikka tuliskin kuukautiset. (MIKS KOULUISSA EI OPETETA TOTA?!) Mulla on siis ollut monenlaisia "oireita"(ton kuukautisten erilaisuuden lisäks), mutta en nyt ala tässä niitä luettelemaan, koska musta tuntuu, et sit mä vaan antaisin ittelleni luvan kuvitella enemmän.

Sen testin tekeminen on jotenki todella surullista. Vaikka tiedänki, etten oo raskaana. Mut jos en tee sitä testiä, voin kuitenki kuvitella olevani raskaana. Kuvitella sen tulevan lapsen. Haaveilla.

Mulla on päässä kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä seurais, jos se testi oliskin positiivinen. Miltä musta tuntuis. Mitä mä tekisin. Kuinka mä olisin onnellinen ja peloissani.

En haluais tehdä sitä testiä, koska se tuhoo kaikki mun ajatukset. Sen jälkeen ei enää oo sitä ihanaa, jännittävää ajatuksta:"Entä jos oonki raskaana?" Sen jälkeen en enää oo raskaana

Haluisin vielä vähän aikaa elää siinä kuplassa.

Mutta pakko saada varmuus ihan mielenterveyden takia. Pakko nähdä se ihan oikeesti, mustaa valkosella. Tai nyt ennemminki punasta valkosella.

Sit kun se testi sanoo sen, minkä kyl jo tiedän nii... maailma romahtaa. Pettää. Miks kidutan taas itteeni?

Sen tekemisen jälkeen voi sitten taas mennä itkemään. Itken tätä kaikkee välillä, salassa. En haluu, että mies huomaa, kuinka surullinen oon. Se kyllä tietää, että haluun lapsen. Mutta en haluu painostaa sitä. Ja tiedän että, jos se tietäis, kuin usein suren sitä, se heltyis ja alettais yrittää. Mut mä tahdon, et se haluu yrittää omasta tahdostaan ja aloitteestaan. Ei pakotettuna tai myötätunnosta.

Sitä mä haluun oikeesti. Vaikka samalla, kun mä sanon tän, tiedostan, että siihen menee vielä monta vuotta. Tai ehkä sitä aikaa ei edes tule. Eikä se haittais mua. Surettais kyllä, mutta...en tiedä.

Kai se nyt täytyy sit mennä nukkumaan, että sitten herättyä saa tehtyä sen testin "aamu"pissasta. Toivottavasti...jotain.

Miksi mä kidutan itteeni?

Kuva täältä. 

Lukemalla kaikkia vauvablogeja.
Odotusblogeja.
Lapsiperheblogeja.
Yrittämisblogeja.

Kattomalla telkkarista synnytysohjelmia.
Kasvatusohjelmia.
Lemppari on Kasvun paikka... ja 16 and pregnant... ja Teen Mom.

Suunnittelemalla valmiiks lapsen huoneen.
Sängyn.
Vaatekaapin.
Hyllyt.
Taulut...Lelutkin.

Järjestelemällä meidän kotia lapselle sopivaksi.
Meille kaikille yhteiseksi.

Ihailemalla lasten vaatteita kaupoissa... kaikkialla.
Ja ostamalla niitä, jo jätesäkillinen niitä meillä (=mulla) on. Eikös ne jo riittäis?

Ihailemalla kaikkien tuntemattomien vauvoja ja lapsia.
Hymyilemällä niille, rakastamalla niitä.

Haaveilemalla oman saamisesta...ja rakastamisesta.

Pelleilemällä ehkäsyn kanssa? Tai oikeestaan ilman. Jonka takia annan ittelleni luvan haaveilla mahdottomista.

Oon mä oikeesti aika masokisti. Mutta ollaanko me kaikki? Miks mä haluun tätä? Tuhlaanko mä mun energiaa kaikkeen tähän? Mitä mä oikeesti haluan? Tätä kituuttamistako? Tunnenko mä itteni jotenkin paremmaks tän haaveilun ansiosta? En.

Olisinko mä sitten tyytyväinen? Onnellinen? Tai oikeestaan onnellisempi. Onnellinen oon jo...mutta vajaa.

Olipa kerran poika.

Hän asui kylässä, jota ei enää ole, talossa, jota ei enää ole, lähellä niittyä, jota ei enää ole, jolla kaikki tuli ilmi ja kaikki oli mahdollista. Keppi saattoi olla miekka. Pikkukivi saattoi olla timantti. Puu linna.

Olipa kerran poika, joka asui talossa lähellä niittyä, jonka toisella laidalla asui tyttö, jota ei enää ole. He keksivät tuhansia leikkejä. Tyttö oli kuningatar ja poika kuningas. Syksyn valossa tytön hiukset säihkyivät kuin kruunu. He hamusivat maailmaa pieninä kourallisina. Kun taivas tummeni, he erkanivat toisistaan puunlehtiä hiuksissaan.

Olipa kerran poika, joka rakasti tyttöä, ja tytön nauru oli kysymys, johon hän halusi vastata koko ikänsä. Kun he olivat kymmenen, poika kosi tyttöä. Kun he olivat yhdentoista, poika suuteli tyttöä ensimmäisen kerran. Kun he olivat kolmentoista he riintaantuivat eivätkö puhuneet kolmeen viikkoon. Kun he olivat viidentoista, tyttö näytti pojalle arven vasemmassa rinnassaan. Heidän rakkautensa oli salaisuus, josta he eivät kertoneet kellekkään. Poika lupasi tytölle, ettei koskaan eläessään rakastaisi ketään muuta tyttöä. Mitä jos minä kuolen? tyttö kysyi. En sittenkään, poika vastasi. Kun tyttö täytti kuusitoista, poika antoi hänelle lahjaksi englannin sanakirjan, ja he opettelivat sanoja yhdessä. Mitä tämä on? poika kysyi ja siveli etusormellaan tytön nilkkaa, ja tyttö katsoi sen sanakirjasta. Entä tämä? poika kysyi ja suuteli tytön kyynärpäätä. Kyynärpää! Onpa omituinen sana, ja sitten poika nuolaisi sitä ja sai tytön kikattamaan. Entä tämä? poika kysyi ja kosketti pehmeää ihoa tytön korvan takana. En tiedä, tyttö sanoi, sammutti taskulampun, kierähti selälleen ja huokaisi. Kun he olivat seitsemäntoista, he rakastelivat ensimmäisen kerran, vajassa olkivuoteella. Myöhemmin - kun tapahtui asioita, joita he eivät olisi ikinä osanneet kuvitella - tyttö kirjoitti pojalle kirjeen, jossa luki: Milloinkohan sinä opit, että kaikelle ei ole olemassa sanoja?


-Nicole Krauss: Rakkauden historia (Gummerus, 2005)

Haaste: 10 asiaa, jotka tekevät hyvän mielen

Sain haasteen WishfulRideriltä. KIITOS:)

Tää on aika vaikee. Niitä asioita tulee heti niin monta mieleen, mutta mitkä voisi hyväksyä listalle? :D

1. No mun mies tietty ekana. Aina. Se on niin tyhmä ja ärsyttävä ja vihattava ja ihana ja rakastettava ja halittava. Kaikkea. :))))))
2. Vapaapäivät. Mulla on aika usein vapaapäiviä, koska oon yötyössä ja kierto on 3+2, mutta silti aina sitä jaksaa iloita vapaapäivästä(tai siis oikeesti -yöstä)
3. Tuleva koulu. Tai enhän mä tiiä vielä, että pääsenkö sinne, mutta peukut pystyssä ja koputetaan puuta! Oon siis hakenut sairaanhoitajaks. Ja hauskaks tän jutun muuten tekee se, että mun miehen äiti (jolla siis avioliiton kautta sama sukunimi kun mulla) on sairaanhoitaja JA mun miehen isänäiti (jolla kanssa avioliiton kautta sama sukunimi kun mulla) oli sairaanhoitaja. Varmaan joku kirous tossa nimessä??
4. Rillit huurussa, eli The Big Bang Theory-sarja. Siis oikeesti maailman hauskin sarja, kannattaa kattoo. Mä katon sitä aina netistä, koska noi Suomen jaksot on niin paljon myöhässä, enkä millään ees muista kattoo sitä, kun se tulee... Toinen sarja mitä suosittelen nauruun on Salatut elämät, mut joo... :D
5. Haaveilu ja suunnittelu. Tykkään hirveesti aina suunnitella kaiken etukäteen. Ja suunnitella kaiken tosi pikkutarkasti ja useaan kertaan. Vaikkei se ees toteutuis koskaan! Esim. vähän aikaa sitten tein IKEA:n keittiönsuunnitteluohjelmalla meidän asuntoon unelmakeittiön, vaikka tää asunto ei ees oo meidän! Eikä sellasen keittiön saaminen olis muutenkaan realistista!
6. Kokis!!!!!!!!!! Tarkemmin, jos saa päättää niin Pepsi Max. Oon nyt kyl vähentänyt reippaasti sen kittaamista, koska mulla oli joku 3 vuotta kiillevaurio takahampaassa ja muutama kuukaus sitten se piti mennä paikkaa, koska siihen oli tullut sitä sellasta mustaa(mut ei kuitenkaan reikää!!)
7. Aihe vapaa. Se on mulla tossa kirjanmerkkipalkissakin. Noloo. Mutta AAHHH niin rentouttavaa lukee sitä.
8. Käsityöt. Tykkään tehä kaikenlaisii käsitöitä, mieluiten teen lahjaks, koska en mä yleensä niitä tykkää itte käyttää kuitenkaan.
9. Lahjojen antaminen. Tykkään hirveesti keksii aina täydellistä ja hienoo lahjaa jollekkin ja sitten ku pääsee vihdoin antaa sen nii tulee hyvä mieli ku toinen tykkää siitä(tai toivottavasti).
10. Se, että on rahaa säästössä. "Pahan päivän varalle" sanotaan. En kyl usko, että käyttäisin niitä, vaikka olis pää irti. Oon pihi.

Haastan:
Kaisa
Lila
Odotellen
Annika
Cirneklia